noise symposium 2005, loppujamit
Tässä sitä mennä-surffaillaan Suomen kulttuurimaailman eläväisimmissä sydänvaltimoissa että ropina vaan kuuluu. Se ei tarkoita suinkaan, että istuisin teatterikahviloissa ja lässyttäisin sontaa pikkujulkkisten kanssa, tai että viettäisin illanistujaisia perse homeessa taiteilijaystävieni kämpillä ja yrittäisin vakuuttaa itseäni ja muita erinomaisuudestani.Puhun nimittäin noista ug-piireistä joissa tulee touhuttua Älymystö-orkesterin vokalistin ominaisuudessa.
Tuntuu, että sitä eläväisempää ihmisryhmää ei äkkiä löydy: jonkunlainen nyrjähtänyt, kyynisellä tavalla innostunut suhtautuminen äärimmäisen erikoisen kulttuurin ylläpitämiseen musiikin ja taiteen saroilla, kuin kirkkaanpunaista pulppuavaa tuoretta verta pölyisillä rappusilla. Hektistä päihteiden väärinkäyttöä, korviaraastavan kovaa ääntä joka liikkuu silkan kakofonian ja noise-musiikin herkällä rajapinnalla ja jonkunlaista outoa luovaa raivoa, joka tuntuisi muodostuvan pinnan alla joksikin melko lailla pelottavaksi… joksikin. Väitän, että vuosien päästä hämmästellään, kuinka monta kovan luokan taiteilijaa nuo vallatut talot ja persnetolla pyörivät bileet sylkevät sisuksistaan kiusaamaan Suomea ja koko Eurooppaa.
Mihin tämä sitten liittyy elokuvien suhteen? Siihen, että minä haluan tuota kirkkaanpunaista, tahmeaa verta elokuvamaailman pölyisille betoniportaille. Olen täysin läpeensä kyllästynyt elokuviin – suomalaisiin ja ulkolaisiin. TV-sarjatkin, joita vielä vuosi sitten pidin pelastavina enkeleinä, osoittautuvat kerta toisensa jälkeen raskaiksi pettymyksiksi. Sen takia ne harvat innostavat sarjat, joissa on jotain piinallisen omintakeista, nousevat entistä voimakkaammin esiin: edelleen Twin Peaks toimii, ja ennen kaikkea Twin Peaks: Fire Walk With Me –elokuva – sillä tavalla ei vaan yksinkertaisesti saa tehdä elokuvaa, se tuntuu edelleen niin härskiltä leffapunkilta että ilahduttaa pelkästään katsoa mokomaa. Taiteelliset ja viihteelliset arvot sietäisivät saada tukevat kolaukset teräslapiolla takaraivoon, sillä ainoa millä nykyään elokuvat voivat todella kilpailla on se tunne, joka joko elokuvassa on – tai sitten ei. Elokuvat eivät saa olla duunia, niiden pitää olla hengentuotteita, vaikka rumia ja typeriä sellaisia, kunhan ovat jotain vähän enemmän.
Minulla on unelma: tuoda tämä tunne mukaan elokuviini. Haluan olla Aki Kaurismäki, tai edes parodiaa Aki Kaurismäestä. Star Wreck: In the Pirkinning on latteus-trilogiani (latteus-passio!) ensimmäinen osa – elokuvieni johtoajatukset syntyvät pölyisimmistä ja merkityksettömimmistä sanahelinlatteuksista joita suomesta löytyy. Ahneella on paskainen loppu. Suo siellä, vetelä täällä. Ei elämästä selviä hengissä.
Tiedän, että parhaimmillani olen kun vituttaa: luova raivo purkautuu turhautumisena mihin tahansa muotoon jota kulloinkin teen. Jos teen asioita leppeän kahvin ja puoliksi massutetun pullan tuoksussa, teen yhdentekevää paskaa, enkä keksi elämässäni suurempaa tavoitetta kuin vältellä tätä leutoa hyvinvoinnin imelää lemua kaikin mahdollisin keinoin.
Kuva-arvoitus, mikä tämä on?
Ruudun tällä puolella piileskelevä porukka lienee joillekin jo tuttua. Viimeksi eilen Timo kävi esittelemässä naamaansa TV2:n Pop Klubissa, josta ilmestynee juttua myöhemmin. Kaikki me emme kuitenkaan viihdy valtakunnallisilla tv-kanavilla ja siksi lieneekin paikallaan esitellä blogin pääosanesittäjät.
Archives
