blog.starwreck.com

Doom-elokuvan voi hyvin summata kahdella lauseella: 1) Jos Jumala olisi sama henkilö, joka suunnitteli Hummerin, maailma näyttäisi samalta kuin Doomissa. 2) Elokuvan tyylilaji oli aseporno. Tämä tuli selväksi heti alussa, miesten suudellessa pyssyjään.

Laadun sen sijaan voi tiivistää yhteen sanaan ja se sana on “paska”. FPS-kohta sentään oli aika hieno, melkein kuin olisi katsellut kaverin pelaavan.

Lavalla on venäläisellä tavalla kaunis, pussihousuihin pukeutunut nainen, joka vääntelehtii lavalla sairaanloisen oloisena ja kirkuu mikrofooniin eläimellisesti. Vieressä pitkähiuksinen mies karjuu manifestia, taustalla tasaista kirskumisista ja staattisesta häiriääänestä koostuvaa äänimuuria ylläpitää rastapäinen mies ilman paitaa. Kyseessä on Noises of Russia - orkesterin konsertti Moskovassa, Dom-klubilla. Talo on puoliksi täynnä ihmisiä, ja kaikki tuijottavat hypnotisoituina esitystä. Tätä on venäläinen noise parhaimmillaan, hyvin harrasta, hidasta ja tasaista, hyvin taidevetoista. Olen äärimmäisen vakuuttunut keikasta, en muista kokeneeni vastaavalla tavalla voimakasta kulttuurielämystä ikuisuuksiin. Ehkä ikinä.

Mistä noise-musiikissa sitten on kyseä Lopultakin, se on häiriääänten käsittelyä ja outoja ääniä koottuna teoksiksi, joille annetaan erikoisia nimiä. Se on kuitenkin hyvin paljon enemmän, se on eräänlainen vastalause nykypäivän kulttuurille, elokuville, musiikille ja kaikelle taiteelle, joka on laimentunut niin, ettei se kykene saamaan aikaan minkäänlaista iskuvoimaa. Noise liittyy usein monenlaiseen muuhunkin nykytaiteeseen - moderniin tanssiin, maalaustaiteeseen, runouteen, performanssitaiteisiin. Se on hyvin voimakas, uudenlainen ja tuore leikkikenttä taiteille ja synnyttää huomispäivän korkeakulttuuria. En pidä lainkaan mahdottomana, että viidenkymmenen vuoden päästä pukuihin pukeutuneet tutisevat papat istuskelevat Tampere-talossa kuuntelemassa superraskasta noiserääkkäystä. Jos haluaa kehittää kulttuuria, täytyy lähteä liikkeelle syvästä päästä.

Menimme eilen keikkojen jälkeen juopottelemaan aamuun asti muuan äärimmäisen mukavan moskovalaisen pariskunnan kämpille, huudatimme musiikkia ja naukkailimme vodkaa, jota tuli toden totta juotua hämmästyttäviä määriä. Sammuin itse kesken keskustelun ja löysin itseni aamulla nukkumasta makuupussistani vierashuoneen lattialta. Söimme pienen aamupalan ja lähdimme tapaamaan Goshaa, joka vei meidät jälleen yhdelle mikro traveleistaan. Tällä kertaa pysähdyspaikkana oli muurien ympäräimä Kreml, Venäjän hallinnon keskus, joka tosin nykyään toimii enemmänkin museona. Suuria kirkkoja, isoja rakennuksia ja yllättävä rauha kaikkialla, Moskovan tasaiseen hälyyn totuttuamme. Kremlistä jatkoimme Punaiselle torille ja tarkoituksemme oli vilkaista Leninin ruumista, mutta valitettavasti Lenin ei ollut kotona. Meitä tosin epäiltiin terroristeiksi, ja muutama milisii syynäsi paperimme. Ilden punaiset rastat - jotka ovat melkoinen harvinaisuus Moskovassa - ja Goshan tsetseenitaistelija-look herättivät heidän huomionsa, arvaan.

Saavuimme hyvissä ajoin Domille ja aloittelimme soundcheckin. Kuulostimme taas aivan kauhealta, en kuullut omaa lauluani, mutta jälleen kerran huono soundcheck johti hyvään keikkaan. Syynä varmaan on, että tulee keskityttyä asioihin, eikä tuudittaudu “hyvin se menee” -ajatuksella. Emme oikein istuneet illan henkeen, vaikka pääesiintyjinä olimmekin - meitä ennen oli muuan orkesteri joka soitti maailman ahdistavinta noisea lastenlaulun ryydittämänä. Seuraava orkesteri oli taas käytännössä pelkkää staattista kohinaa, mutta hyvin vaikuttava esitys. Kolme kaveria ja pöytä täynnä vanhoja venäläisiä analogisia rumpukoneita, häärivät ja puuhailivat kuin jonkunlaiset insinäärit oudon keksintönsä äärellä. No, ircissä joku sanoi webcamista kuvaa katsottuaan että näyttäisi siltä, kuin kolme nörttiä latailisi pornoa ja ihmiset istuisivat tuoleilla katsellen operaatiota.

Olimme siis melko erilainen bändi kuin pari aikaisempaa. Älymystähän on nimenomaan rytmistä, noise-elementeillä vahvistettua industrial-mätkettä, joten reaktio yleisän suunnalta oli aluksi hieman huvittunut. Naureskelu kuitenkin loppui kun Ripa alkoi auraalisesti hakata kitarastaan sellaisia viiltoja, että onnistuimme räjäyttämään paikan kaksi kaappia fyysisesti rikki. When we’re in town, the speakers explode, kuten Manowarkin tietää. Tämän jälkeen taisimme onnistua varsin hyvin keikassamme, jälkeenpäin ihmiset tungeskelivat hehkuttamaan esitystä ja kiittelemään, pyysivät nimmareita ja ylistivät meitä Suomen parhaaksi bändiksi. Olin hyvin onnellinen, sillä yksiä suurimpia tavoitteitani Älymystön kanssa on ollut se, että pääsisimme Moskovaan esiintymään.

Keikan jälkeen ammuimme takseihin ja kiireenvilkkaa rautatieasemalle. Hyppäsimme Moskovan yöjunaan ja kieriskelin hyvän tovin järkyttävässä kusihädässä, kunnes pääsimme sen verran kaupungin ulkopuolelle, että WC:t aukesivat. Sain kuulla Suomen voittaneen Venäjän jääkiekossa neljä nolla, mutta päätimme yhteisesti olla hehkuttamatta menestystä kovaan ääneen. Parin kaljan jälkeen uni vei voiton, ja seuraavaksi raottelinkin silmiäni Pietarin esikaupunkialueiden viilettäessä ohi.

Suuntasimme Pietarin asemalta Platforma-klubille, jossa tänään esiinnymme jonkunlaisessa vapaassa jamittelu-dark-ambient -setissä, emme siis soita Älymystän materiaalia. Mielenkiintoinen ilta on tulossa, nyt voisin uskaltautua paskalle ja sitten ottaa pari shottia vodkaa. Jos hyvin käy, pääsemme Jurille suihkuun ja pikku torkuille ennen iltaa, katsotaan nyt. Parhaillaan takanani on menossa jonkinlainen lasten festivaali, pieniä nassikoita laulaa venäläisiä kansanlauluja hanurin tahdittamana.

Tämä on, veljet ja siskot, hyvin mielenkiintoinen maa.

Toim. huom: Ylinopean päivityksen johdosta tämä on jo jännitysnäytelmän kolmas osa. Tästä eteenpäin Timon seikkailut itänaapurissamme päivittyvät enemmälti reaaliajassa, päivä kerrallaan.

On kahdenlaista vodkaa: sitä, joka maistuu bensiiniltä ja sitä, joka maistuu hieman suolaiselta vedeltä. Juon nyt ensimmäistä mallia ja hiljaksiin humallun kohti mukavaa peruspörinää. Olemme Dom-klubilla, Moskovan keskustan liepeillä sijaitsevassa pienessä keikkapaikassa, jossa järjestetään kaksipäiväisen Military Days -festivaalin pari seuraavaa keikkaa. Tänään ohjelmassa ei ole meidän keikkaa, joten keskityn vain juopotteluun, huomenna täytyy ajatella hieman sitä mitä lavalla tapahtuu. Parhaillaan pauhaa patrioottinen venäläinen kansanmusiikki - kyseessähän on siis puna-armeijan perustamisen kunniaksi juhlittavat paripäiväiset juhlapäivät, jota varten myös noise- ja taidepiirit ovat liikahtaneet paikan päälle katselemaan kummallista pörinää, jyrinää ja räiskettä.

Istuaröhnöttelen parhaillaan klubin parvelle sijoitetuilla patjarakennelmilla ja nakuttelen tekstiä. Viereeni pölähti juuri venäläinen pojankloppi joka toivotti hyviä militarydayseja, vieressäni on joukko tapahtuman järjestäjiä, nätti tyttö, intiaan friikahtanut jätkä ja tylyn näköinen motoristi. Harmi, ettei kukaan juuri puhu englantia, joten kommunikointi on lähinnä viittelöintiä naureskelua ja onomatopoetiikka. Kaikki ovat joka tapauksessa todella ystävällisiä, ja sehän riittää.

Heräilimme aamulla junasta joka pysähtyi Moskovan rautatieasemalle. Monet venäläiset klassikot alkavat samasta asetelmasta: mies saapuu Pietarista Moskovaan, ja sitten asiat alkavat mennä päin seiniä. Itse raahauduimme rojuinemme kaikkineen ulos, jossa meitä odotti mitä epäluotettavimman näköinen venäläinen taksikuski, jolle juuri kyseenalaistamatta luovutimme koko mukana liikuteltavan omaisuutemme. Itse päätimme mennä klubille metrolla, mikä olikin melkoinen kokemus näin helsinkiläisiin maanalaisiin tottuneille. Vanhaa, rapistunutta mutta upean tsaarahtavaa koristelua kaikkialla, suunnattomia kuviointeja ja kovaääniset, viisikymmenlukulaiset metrot. Ensimmäisenä ovista sisään astuessamme jouduimme keskelle jonkunlaista nuorisojoukon tappelua, jonka onnistuimme välttämään parilla nopealla liikkeellä. Siinä, missä Helsingissä on kaksi metrolinjaa, Moskovassa on kymmenkunta, ja raiteet on pinottu allekain.

Klubi sijaitsee hauskassa nurkkauksessa talojen välissä, ja täällä ovat soittaneet niin Djivan Gasparyan kuin Hamid Drakekin, joten varsin arvostettujen taiteilijoiden jalanjälkiä seurailimme kun raahasimme tavaramme lavan tuntumaan. Tovi haahuilua, ja sitten matkaan tekemään yksiä isäntämme Goshan nk. ‘mikro toureja’, mikä tarkoittaa parin-kolmen tunnin kävelylenkkiä läpi kaupungin kiinnostavien alueiden. Jos kiinnostaisi, ne voisivat olla nautittavempia, mutta onneksi ainakin Ripa ja Janos ovat melko täpinöissään.

Täytyy sanoa, että kaupunki on todellakin aivan helvetillisen kokoinen. Kävelimme Punaiselle torille, joka tosin oli suljettu jonkunlaisen seremonian takia, juhlapäivä kun kerran oli, mutta saimme pienen vilkaisun venäläisiin sotilaisiin. Kaikki ovat nuoria ja näyttävät juuri niiltä kavereilta jotka leuka tutisten kävelevät etulinjaan kuolemaan, hämmästyneen pelästyneen oloisina. Kävi tavallaan säälikin miehenalkuja, etenkin kun tietää kuinka paskamainen järjestelmä koko Venäjän armeija tiettävästi on. Ihmettelin hetken muutamia mustia autoja, joiden päällä on sininen vilkku, jotka eivät kuitenkaan selvästi ole poliisiautoja, mutta vastaus tuli pian: täällä erittäin rikkaat ja tärkeät ihmiset tapaavat pitää vilkkuja autojensa katolla. He ovat eri tavalla oikeutettuja, ja vilkku huomauttaa siitä, että heidän ei tarvitse noudattaa tavallisten ihmisten liikennesääntöjä. Omalla tavallaan kertoo paljon Venäjän eriarvoisuudesta monissa suhteissa.

Löysin tuliaiskaupasta mahtavan paidan. Siinä on iso Juri Gagarinin kuva ja teksti CCCP ja GAGARIN. Mahtavaa!

Gosha johdatti meidät vanhojen - paino sanalla ‘vanhojen’ - kommunistien kokoontumiseen Punaisen torin laitamilla, jossa ihmiset lauloivat Pirkin hymniä että seinät raikuivat ja punaliput liehuivat korkealla. Ironista kyllä, kyseinen kokoontumispaikka oli vuorattu niin valtavan kokoisilla Canonin ja Nokian mainoksilla, että niiden mahduttaminen yhdenkään rakennuksen kylkeen Suomessa olisi mahdotonta.

Pysähdyimme vähän matkan päähän juomaan vodkaa. Täällä Vodkaa juodaan porukassa niin, että pullo mehua ja viinaa kiertää ringissä ja pullot juodaan tyhjiin. Mukava perinne. Alkoi epäilyttää vodkan sisältö, kun parin huikan jälkeen jostain materialisoitui viereemme ilmeisesti koditon, kääpiökokoinen vanha mies joka alkoi laulaahoilottaa Santa Luciaa upealla tenoriäänellä. Hetken aikaa katselimme, näkivätkö kaikki muutkin sen, mitä me, ja ilmeisestikin näkivät muttei kukaan juuri kiinnittänyt huomiota.

Matka jatkui läpi pienten kojujen puistoon, jossa Ilde sai paljon huomiota parilta kommarikokoontumisesta kotimatkalla olevalta maatushkalta rastojensa takia. Mummot kantoivat punalippua kourassaan ja otimme läjän valokuvia, sen jälkeen he alkoivat parjata Suomea ja vannoivat kaatavansa Kremlin. Erikoista väkeä.

Palailtuamme Domiin jätkät alkoivat järjestellä tapahtumaa, ja ilta eteni torkkujen ja vodkan siivittämänä. Nyt ruudulla pauhaa Venäjän sotamenestyksestä kertova video rytmikkään warambientin (räjähdyksiä, laukauksia ja telaketjujen kitinää) tahdittamana.

Iltaa voi seurata osoitteesta www.alymysto.com/webcam/index.html, jonne pykäsimme webcamin. Se on käytössä tänään (23.2.) ja huomenna (24.2.), jolloin myös voi seurata itse klubin äänimekkalaa osoitteesta www.radioubik.net.
Tästä on hyvä jatkaa.

Huomioita Venäjältä, osa 3.

Venäjällä jokainen porttikongi on trillerin aloitus. Toisin kuin Suomessa, jossa porttikongista pääsee sisäpihalle ja sieltä sisään rakennukseen, täällä jokaisessa porttikongissa on jotain outoa tai jotain viallaan. Jolleivät ne ole ylilavastetun Hollywood-elokuvan näköisiä kauhunurkkauksia, niissä tapahtuu parhaillaan jotain outoa aktiviteettiä. Bongasimme mm. oudosti hiippailevia ihmisiä, miehen joka istui kopissa lakki päässään vakavan näköisenä, rekka-auton jota lastasi kaksi kiireisen ja pelokkaan näköistä miestä, ja liudan todella outoja arkkitehtonisia ratkaisuja.

Täällä rikkaimmat erottuvat sinisellä vilkulla. Olisi mukava hankkia sellainen itselleen. Ei tosin ole autoa, mutta voisin laittaa sen päähäni ja mennä eri paikkoihin.

Istun junassa jossakin Pietarin ja Moskovan välissä. Matkaa on takana seitsemisen tuntia, ja lumivaippaan verhoutunut Venäjä lipuu ohitseni paikallisen popin siivittämänä. Sain nukuttua jokusen tunnin, mutta epäilyttävä, liian vähän unen tekemä pieni päänsärky jyskyttää etuotsalohkossa. Ilde yrittää torkkua vielä vieressä, Janos ja Ripa ovat tiettävästi umpiunessa.

Heräsimme aamulla omia aikojamme, ja sain taas ikävän muistutuksen siitä, mitä haittaa leveistä harteista on: pää retkottaa pienissä tiloissa nukuttaessa mahdollisimman epäergonomisessa asennossa. Siltikin, oli hyvä ottaa kunnon unet, sillä tulevana muutamana päivänä luultavasti niitä ei juuri suoda. Tämä yö meni junassa nukkuessa, mikä on varsin vaikeaa, sillä vaikka venäläiset junat ovatkin hieman leveämpiä, varsinaista tilaa ei silti ole kovinkaan ruhtinaallisesti istuimissa. Tulevana iltana juomme luultavasti rehevät humalat, ja seuraavana yönä taas nukumme junassa Moskovasta Pietariin takaisin.

Saatuamme revittyä itsemme ylös, raahauduimme etsimään ravintolaa, mikä oli järkevää, sillä juuri muuta mahdollisuutta lämpimälle ruualle ei päivän aikana siunaantunut. Kävimme uzbekistanilaisessa raflassa syömässä vartaita ja kylmää alkukeittoa - uskomattoman herkullinen ateria, liha oli parhaita ikinä syömiäni palasia kuolleesta eläimestä. Tämän jälkeen oli luvassa bussikyyti, jota ei koskaan tullut, joten käytimme paikallista perinnetta hyödyksemme: käsi ojoon tien risteykseen. Pari Ladaa pysähtyi vierelle, ja köröttelimme keikkapaikalle. Täytyy sanoa, että tämä on perinne jota toivoisi Suomessa myös nähtävän, sen verran yksinkertainen ja itsestään selvä koko homma on: viittilöit yksityisauton pysähtymään, sovit hinnasta ja hyppäät kyytiin. Autoilijat tekevät muutaman ylimääräisen ruplan ja ihmiset eivät joudu luottamaan perin epäluotettavaan taksijärjestelmään, joka ilmeisesti perustuu turistien kusettamiseen ja ylihinnoitteluun.Suomessa on tottunut, että kaksi tahoa joihin voi luottaa, ovat poliisi ja taksi. Itäisessä euroopassa molempia kannattaa pyrkiä välttämään viimeiseen asti.

Olemme ilmeisesti Moskovan esikaupunkialueella. Järkyttävän kokoiset lähiökerrostalot vyöryvät ympärillämme.

Keikkapaikkana oli Zorro -niminen klubi, jonka oli hankkinut hetki sitten paikallinen rock-hahmo ja järjestänyt siitä kelpo keikkapaikan pietarilaisille. Melko iso luukku, hyvät äänentoistovälineet ja tilava lava, mistä noin vokalistina pidän, vaikken kovin tehokkaasti tilaa osaakaan käyttää. Mieluiten seison paikallani, polvistelen, heijaan hieman puolelta toiselle ja vähän jumpsutan tahdin mukaan.

Soundcheck kuulosti hirveältä. Olimme, Janosia lainatakseni, kehitysvammaisten pingisjoukkueen kuuloinen. Kaikeksi onneksi itse keikka meni kuitenkin kutakuinkin niin hyvin kuin voi toivoa. Parissa ekassa biisissä katosi tahti, mutta ne ovat sen verran raskasta noisea että sitä tuskin huomasi kukaan. Loppupuolta kohden olimme tiukkoja - voisin sanoa jopa, että hyvinkin tiukkoja.

Keikan jälkeen minuun liimautui pari venäläistä humalaista noise-fania jotka puhuivat kovasti jotain, mutta sanaakaan en ymmärtänyt, vaikka kieli olikin englantia. Kovasti oli pojilla toden totta asiaa, HIM ja Rasmus vilahtelivat siellä ja täällä, jossain vaiheessa he puhuivat tytöistä ja pojista ja yhdessä hetkessä taas homoista. Mitä lienevätkin ajaneen takaa.

Pakkauduimme taksiin ja hinasimme itsemme Moskova-asemalle, josta junaan, ja täällä sitä istutaan edelleen. Tiettävästi kohta olemme perillä, mikä sopii enemmän kuin hyvin.

Ai niin, tapahtuma jossa olemme esiintymässä on kolmipäiväinen häppäri puna-armeijan perustamisen kunniaksi. En oikein tiedä miksi he halusivat suomalaisia mukaan, me kuitenkin mätöimme kyseistä armeijaa talvisodassa enemmän tai vähemmän turpaan (ja otimme toki samalta joukolta vähän myöhemmin levyymme niin että kaikui), mutta kovastipaljon kaikki tuntuvat pitävän suomalaisista.

Huomioita Venäjältä, osa 2.

- Taksiautoilun sijaan ihmiset seisovat tien poskessa ja viittaavat yksityisautoja pysähtymään, ja järjestelmä todella näyttää toimivan.

- Juuri kukaan ei puhu järkevästi englantia.

- Kaikkialla on pieniä punaisia, vihreitä ja sinisiä kertakäyttömukeja. En tiedä tulevatko ne jonkunlaisian pakollisina survival kitteinä paikallisille, mutta minne ikinä menemmekin, näitä kuppeja on joka paikassa.

Kurkkuuni sattuu epäilyttävästi könytessäni läppäriä esiin salkusta. Taisin polttaa vähän turhan paljon tupakkia eilen, vaikka juotua toisaalta ei juuri tullutkaan. Olemme jossakin Pietarin ydinkeskustassa, talossa joka näyttää vallatulta tai siltä, että kaupunki on unohtanut sen olemassaolon joitakin vuosikymmeniä sitten. Rappukäytävässä on ilmeisesti otettu Stalingradin taisteluiden viimeiset metrit, mutta itse asunto taas on persoonallinen, lämmin, kaunis ja positiivisella tavalla täynnä krääsää. Seinällä roikkuu itsetehty steadycam, Erikoinen, pitkä ja ahdas käytävä joka yhdistää huoneistoja on täynnä erikoisia eurooppalaisilta haiskahtavia taidevalokuvia, levykokoelmat notkuvat progea, krautrockia ja suomalaistakin hämyilyindustrialia. Huoneemme katto-ornamentti on tehty samoihin aikoihin kuin talokin, 1800-luvulla todennäköisesti, ja se on täynnä ykstyiskohtia. Erikoinen mutta hyvin viihtyisä kämppä.

Lähdimme reissuun eilen aamusella, mutta aivan aluksi tapasimme Samulin ja Mikon kanssa erittäin lupaavan oloisen yhteistyökumppanin, jonka kanssa keskustelimme Energian tulevaisuudesta. Hyvillä mielin kohtasin sitten bändini Lasipalatsin kulmilla: Ilde rastoineen, Ripa kitaroineen, Janos nahkaliiveineen. Edessä oli kolmen keikan Venäjän-kiertue, säästöbudjetilla tietenkin, mutta kokemuksia olemme tänne tulleet hankkimaan, emme suinkaan rahaa. Niinpä kuljetusmenetelmäksikin valittiin tunnelmaan kaikkein sopivin, eli venäläinen bussi. Bongasimme tytön joka piteli Pietari-kylttiä kädessään ja haahuili pitkin Lasipalatsin nurkkia, joten tarrauduimme mukaan ja meidät retuutettiin hieman heiman ränsistyneen bussin kyytiin. Heti alkajaisiksi umpihumalainen venäläinen mies tuli esittelemään valtavan kokoisia nyrkkejään ja puhelintaan, kertoen olevansa miliisi ja nyrkkeilymestari Pietarista, ja vaati saada puhelinnumeromme. Emme antaneet, ja lopulta ukko suostui luovuttamaan. Sitten bussi ampui täyteen venäläisiä mummoja kädet ostoskasseista notkuen, ja matka alkoi kaalikeiton, majoneesileipien ja jogurtin leppeänimelässä tuoksussa.

Todellakin, tunti jos toinenkin tuli posoteltua eteenpäin: bussissa istuimme kutakuinkin 11 tuntia, mikä oli neljänsadan kilometrin matkalle kohtuullinen suoritus. Mutta selitys löytyi nopeasti: auto pysähteli jokaisessa mahdollisessa pienessä, suuressa tai keskisuuressa marketissa, kalakaupassa ja kahvilassa, jolloin maatushkat vyöryivät ulos ja katosivat putiikkien uumeniin, tuoden aina vain lisää kasseja mukanaan. Neljännen markettipysähdyksen kohdalla alkoi epätoivo jo kalvaa, kahdeksannen kohdalla en jaksanut enää juuri kiinnostua.

Lopulta kaikki tuntuivat saaneen tyydytettyä ostohimonsa ja pääsimme rajan yli, tärryytimme rekkajonojen ohi tipan verran huimapäisine ohituksine lopulta, yön pimennyttyä Pietariin. Muut bändiläiset ihastelivat kaupunkia, itse keskityin lähinnä odottamaan bussista ulospääsyä. Täytyy myöntää, että olen erittäin huono matkailija: minua ei kiinnosta muut kaupungit, kulttuurit tai oikeastaan mikään muissa maissa, tipan vertaa. Kaikkein onnellisin olisin, jos kaikki voisivat raahautua Suomeen, Tampereelle - Helsinkiin hätätapauksessa - mutta matkustaminen ja nähtävyyksien tuijottaminen ei kiinnosta. Ei niin, että Suomessa sen auvoisempaa olisi, mutta helpompaa nyt ainakin minulle.

Tapasimme isäntämme, Noises of Russia -bändin kaverit, ja suuntasimme syömään. Kaalikääryleitä, lihaa, kalaa ja muuta mukavaa huuhdoimme oluella, borcht-keiton ryydittämänä tietenkin. Sitten tavarat kämpille ja parin tunnin kaupunkikierrokselle.

Täytyy myöntää että isoimmat aukiot tekivät vaikutuksen. Hillittömiä taloja hienosti valaistuna, pylväitä pilareita ja Venäjän historiaa.

Mutta lopulta, ylisuuri Turkuhan tuo Pietarikin näyttää olevan.

Huomioita Venäjästä, osa 1

En pidä kovinkaan rakennuksista, mutta pari hauskaa yksityiskohtaa bongasin. Ensinnäkin: liikennemerkeissä on deadline. Sekunnit juoksevat valon vaihtumiseen, tuntuisi että minä ainakin painaisin viimeisten epätoivoisten sekuntien kohdalla kaasua, mutta ilmeisesti se toimii. On toisaalta outoa kun katsoo minne tahansa, ympärillä sekunnit juoskevat nollaan. Viisi, neljä, kolme (käännös), neljä, kolme (käännös), kolme, kaksi, yks (käännös), yksi, nolla.

Kaupungin huoltokoneissa ei ole kansia. Ohitsemme jyräsi vanha vihreä armeija-tyyppinen puhdistusauto, jonka mustunut hiekanpoistokoneisto oli viehättävällä tavalla näkyvillä. Siinä oli sitä peräänkuuluttamaamme industrialia.

Se oli siinä, vuosi elämästäni. Vuosi aamulehden jakajana.

Nyt edessä on päivätyöt. Aurinko. Valo. Vuosi sitten olisin kironnut aamuherätykset alimpaan helvettiin, nyt sitä tajuaa, miksi suurin osa ihmiskuntaa menee nukkumaan illalla ja herää aamulla. Kun yöt on pakko valvoa, niin se ei oikeasti ole pisemmän päälle mitään herkkua. Ei varsinkaan talvella, kun kuluu kuukausia jolloin ei oikeastaan ehdi näkemään aurinkoa. Toista se oli kesällä ennen töitä, kun vapaaehtoisesti valvottiin yöt ja kierreltiin kavereiden kanssa ympäri nukkuvaa Tamperetta.

Mutta sinällään en valita. Kesällä homma oli jopa mukavaa. Vapaa-aikaakin olisi riittänyt, jos ei olisi ollut miljoonaa Wreckiin liittyvää asiaa tehtävänä päivisin. Väittäisinpä jopa, että jos omaa nörtin unirytmin, eikä ole velvoitteita päivisin, niin on niitä kehnompiakin tapoja tienata vuokrarahansa.

Ziberia, Marraskuu 2005. Samuli, Timo, Jarmo,Toni ja synopsikset.

Marraskuu 2005. Istumme Tampereella Ziberiassa. Samat naamat ovat koolla, nyt pöydällä lojuu pino papereita, synopsiksia. Käsittelemme jokaisen seikkaperäisesti, valitsemme pari kiinnostavinta ja lähdemme prosessoimaan niitä. Sama tunne kalvaa minua, ja ilmeisesti muitakin: jokin ei ole kohdallaan. Tarinat ovat hyviä, mutta syystä tai toisesta emme oikein halua tehdä elokuvaa niistä.

Jokin nimetön reissu, Jarmo ajaa minua kotiin jostain ja kertoo naureskellen elokuvaideaansa. Kuuntelen aluksi epäuskoisena, sitten hämmentyneenä ja lopulta nauran ääneen. En muista kuulleeni mitään noin sekopäistä pitkään, pitkään aikaan. Mutta se on varmaa, että siitä emme ikinä tekisi elokuvaa.

Idea jää kuitenkin elämään. Siinä on jotain joka herättää jokaisessa, joka sen kuulee, välittömästi läjän mielikuvia ja välittömän reaktion epäuskosta riemastumiseen.

Tammikuu 2006. Juoksen kirjastolta toimistolle, olen tulessa. Pyydän ihmisiä istuutumaan, puhun tunnin uudesta elokuvaideastani. Se on loistava, häkellyttävä, taistelen viimeiseen asti. Se on minun ideani, haluan tehdä tämän elokuvan; harmi vain että kukaan muu ei. Nielen tappioni katkerasti. Päätämme mennä siitä, missä aita on matalin. Tämä päätös onneksi perutaan pian.

Riitelemme, kinastelemme ja väännämme kättä milloin mistäkin. Tilanne on hankala: me tiedämme tarkkaan millaisen elokuvan haluamme tehdä, meillä on siitä hyvin selkeä näkemys. Emme tiedä vastauksia kysymyksiin ”mitä” ja ”kuka”. Tuntuu siltä kuin katselisi vieraskielistä elokuvaa vastaanottimessa, jossa on täysin katselukelvottoman häiriöinen kuva: jotain siellä tapahtuu, se on mitä ilmeisimmin jotain todella hienoa, mutta on täysin mahdotonta sanoa, mitä.

Palaamme Jarmon idean pariin, asiat alkavat loksahdella kohdilleen. Johanna Sinisalo tulee auttamaan meitä käynnistymään. Huomaamme, että vihdoinkin olemme samalla sivulla, ja sitten alkaa tapahtua: teksti kirjoittaa itse itseään. Ilmiö toistuu lukuisaan otteeseen, ja askarruttavan pian meillä on käsissä jotain, joka tuntuu riittävän painavalta työstettäväksi eteenpäin. Vastaanottimen kuva alkaa selkiytyä, kohtaukset syntyvät kuin itsestään ja kalvava tunne metsään tarpomisesta on poissa.

Tilalla on kylmä hikinoro persvaossa. Voiko tällaisen elokuvan tehdä?

Totta helvetissä voi. Jos kuka, niin me.

Tänään sitten tuli aikaisemmatkin wreckit teemalta. Kurjaa että remasterointi jäi puolitiehen, aika vaan yksinkertaisesti ei riitä kaikkeen. Saas nähdä milloin on taas aikaa palata remasterointiin, sen verran kiirettä firman toimitusjohtajana oleminen tuottaa. Toimitusjohtaja, kylläpäs se sana kuulostaakin mahtavalta… Harmi vaan, että tässä firmassa toimitusjohtaja ei ainakaan vielä saa palkkaa. Niin, Tuotantoyhtiö Energia muuttui kuun vaihteessa toiminimestä OY:ksi.
Oikeen pukukin piti ostaa viime hetkellä ennen Pelit-gaalaan lähtemistä. Se oli oikein mainio ilta, hyvin järjestetyt kekkereet. Pokasimme “Special award of 2005 Pelit” -palkinnon sekä legendaarinen Niko Nirvikin tuli tavattua. Ehkäpä ensi vuonna meillä on Star Wreck-peli siellä ehdokkaana …Tai sitten ei.

Jos pakolla aletaan etsiä positiivisia puolia tästä koko touhusta, niin ehdottomasti huippukohta on ensi perjantaina, jolloin tuon ehdottomia mielipiteitäni ilmi Miss Tampere kisan raadissa. Ilmeisesti mukana on myös pari tyyppiä Kummelista, joten eiköhän illasta tule varsin hauska. Tough job, mutta jonkun tämäkin on tehtävä. Kisa järjestetään Sokerissa, joten eikun sinne vaan katsomaan tyttöjä!

Seuraavasta elokuvasta muuten ei tule Star Wreckiä. Mutta, ikinä ei pidä sanoa ei koskaan enää. Jos tarpeeksi hyviä ideoita saadaan vuosien varrella ylös, niin mikä ettei. Tarkoittaa kaiketi sitä, että pitäs alkaa käydä salilla ja jossain näyttelytunneilla - olettaen että Pirk vielä leffassa vilahtaa. Star Wreck ilman Pirkiä tuntuu aikas turhalta idealta. Nyt kyllä tuntuu hyvältä tehdä jotain aivan muuta vaihteesta. Hitto kohta 15 vuotta tullu väännettyä wreckkejä, joten eiköhän ole jo korkea aika jotain muutakin tehdä.