blog.starwreck.com

Ziberia, Marraskuu 2005. Samuli, Timo, Jarmo,Toni ja synopsikset.

Marraskuu 2005. Istumme Tampereella Ziberiassa. Samat naamat ovat koolla, nyt pöydällä lojuu pino papereita, synopsiksia. Käsittelemme jokaisen seikkaperäisesti, valitsemme pari kiinnostavinta ja lähdemme prosessoimaan niitä. Sama tunne kalvaa minua, ja ilmeisesti muitakin: jokin ei ole kohdallaan. Tarinat ovat hyviä, mutta syystä tai toisesta emme oikein halua tehdä elokuvaa niistä.

Jokin nimetön reissu, Jarmo ajaa minua kotiin jostain ja kertoo naureskellen elokuvaideaansa. Kuuntelen aluksi epäuskoisena, sitten hämmentyneenä ja lopulta nauran ääneen. En muista kuulleeni mitään noin sekopäistä pitkään, pitkään aikaan. Mutta se on varmaa, että siitä emme ikinä tekisi elokuvaa.

Idea jää kuitenkin elämään. Siinä on jotain joka herättää jokaisessa, joka sen kuulee, välittömästi läjän mielikuvia ja välittömän reaktion epäuskosta riemastumiseen.

Tammikuu 2006. Juoksen kirjastolta toimistolle, olen tulessa. Pyydän ihmisiä istuutumaan, puhun tunnin uudesta elokuvaideastani. Se on loistava, häkellyttävä, taistelen viimeiseen asti. Se on minun ideani, haluan tehdä tämän elokuvan; harmi vain että kukaan muu ei. Nielen tappioni katkerasti. Päätämme mennä siitä, missä aita on matalin. Tämä päätös onneksi perutaan pian.

Riitelemme, kinastelemme ja väännämme kättä milloin mistäkin. Tilanne on hankala: me tiedämme tarkkaan millaisen elokuvan haluamme tehdä, meillä on siitä hyvin selkeä näkemys. Emme tiedä vastauksia kysymyksiin ”mitä” ja ”kuka”. Tuntuu siltä kuin katselisi vieraskielistä elokuvaa vastaanottimessa, jossa on täysin katselukelvottoman häiriöinen kuva: jotain siellä tapahtuu, se on mitä ilmeisimmin jotain todella hienoa, mutta on täysin mahdotonta sanoa, mitä.

Palaamme Jarmon idean pariin, asiat alkavat loksahdella kohdilleen. Johanna Sinisalo tulee auttamaan meitä käynnistymään. Huomaamme, että vihdoinkin olemme samalla sivulla, ja sitten alkaa tapahtua: teksti kirjoittaa itse itseään. Ilmiö toistuu lukuisaan otteeseen, ja askarruttavan pian meillä on käsissä jotain, joka tuntuu riittävän painavalta työstettäväksi eteenpäin. Vastaanottimen kuva alkaa selkiytyä, kohtaukset syntyvät kuin itsestään ja kalvava tunne metsään tarpomisesta on poissa.

Tilalla on kylmä hikinoro persvaossa. Voiko tällaisen elokuvan tehdä?

Totta helvetissä voi. Jos kuka, niin me.

This entry was posted on Tuesday, February 7th, 2006 at 11:33 and is filed under Energia, Iron Sky. You're welcome to comment below, or link to this post. The comments are not moderated, but behave or Santa will smack you with a shovel.