Paska-Timo Istanbulissa osa 1.
>>Travels | February 23rd, 2006 @ 16:44 | by Timo VuorensolaKurkkuuni sattuu epäilyttävästi könytessäni läppäriä esiin salkusta. Taisin polttaa vähän turhan paljon tupakkia eilen, vaikka juotua toisaalta ei juuri tullutkaan. Olemme jossakin Pietarin ydinkeskustassa, talossa joka näyttää vallatulta tai siltä, että kaupunki on unohtanut sen olemassaolon joitakin vuosikymmeniä sitten. Rappukäytävässä on ilmeisesti otettu Stalingradin taisteluiden viimeiset metrit, mutta itse asunto taas on persoonallinen, lämmin, kaunis ja positiivisella tavalla täynnä krääsää. Seinällä roikkuu itsetehty steadycam, Erikoinen, pitkä ja ahdas käytävä joka yhdistää huoneistoja on täynnä erikoisia eurooppalaisilta haiskahtavia taidevalokuvia, levykokoelmat notkuvat progea, krautrockia ja suomalaistakin hämyilyindustrialia. Huoneemme katto-ornamentti on tehty samoihin aikoihin kuin talokin, 1800-luvulla todennäköisesti, ja se on täynnä ykstyiskohtia. Erikoinen mutta hyvin viihtyisä kämppä.
Lähdimme reissuun eilen aamusella, mutta aivan aluksi tapasimme Samulin ja Mikon kanssa erittäin lupaavan oloisen yhteistyökumppanin, jonka kanssa keskustelimme Energian tulevaisuudesta. Hyvillä mielin kohtasin sitten bändini Lasipalatsin kulmilla: Ilde rastoineen, Ripa kitaroineen, Janos nahkaliiveineen. Edessä oli kolmen keikan Venäjän-kiertue, säästöbudjetilla tietenkin, mutta kokemuksia olemme tänne tulleet hankkimaan, emme suinkaan rahaa. Niinpä kuljetusmenetelmäksikin valittiin tunnelmaan kaikkein sopivin, eli venäläinen bussi. Bongasimme tytön joka piteli Pietari-kylttiä kädessään ja haahuili pitkin Lasipalatsin nurkkia, joten tarrauduimme mukaan ja meidät retuutettiin hieman heiman ränsistyneen bussin kyytiin. Heti alkajaisiksi umpihumalainen venäläinen mies tuli esittelemään valtavan kokoisia nyrkkejään ja puhelintaan, kertoen olevansa miliisi ja nyrkkeilymestari Pietarista, ja vaati saada puhelinnumeromme. Emme antaneet, ja lopulta ukko suostui luovuttamaan. Sitten bussi ampui täyteen venäläisiä mummoja kädet ostoskasseista notkuen, ja matka alkoi kaalikeiton, majoneesileipien ja jogurtin leppeänimelässä tuoksussa.
Todellakin, tunti jos toinenkin tuli posoteltua eteenpäin: bussissa istuimme kutakuinkin 11 tuntia, mikä oli neljänsadan kilometrin matkalle kohtuullinen suoritus. Mutta selitys löytyi nopeasti: auto pysähteli jokaisessa mahdollisessa pienessä, suuressa tai keskisuuressa marketissa, kalakaupassa ja kahvilassa, jolloin maatushkat vyöryivät ulos ja katosivat putiikkien uumeniin, tuoden aina vain lisää kasseja mukanaan. Neljännen markettipysähdyksen kohdalla alkoi epätoivo jo kalvaa, kahdeksannen kohdalla en jaksanut enää juuri kiinnostua.
Lopulta kaikki tuntuivat saaneen tyydytettyä ostohimonsa ja pääsimme rajan yli, tärryytimme rekkajonojen ohi tipan verran huimapäisine ohituksine lopulta, yön pimennyttyä Pietariin. Muut bändiläiset ihastelivat kaupunkia, itse keskityin lähinnä odottamaan bussista ulospääsyä. Täytyy myöntää, että olen erittäin huono matkailija: minua ei kiinnosta muut kaupungit, kulttuurit tai oikeastaan mikään muissa maissa, tipan vertaa. Kaikkein onnellisin olisin, jos kaikki voisivat raahautua Suomeen, Tampereelle - Helsinkiin hätätapauksessa - mutta matkustaminen ja nähtävyyksien tuijottaminen ei kiinnosta. Ei niin, että Suomessa sen auvoisempaa olisi, mutta helpompaa nyt ainakin minulle.
Tapasimme isäntämme, Noises of Russia -bändin kaverit, ja suuntasimme syömään. Kaalikääryleitä, lihaa, kalaa ja muuta mukavaa huuhdoimme oluella, borcht-keiton ryydittämänä tietenkin. Sitten tavarat kämpille ja parin tunnin kaupunkikierrokselle.
Täytyy myöntää että isoimmat aukiot tekivät vaikutuksen. Hillittömiä taloja hienosti valaistuna, pylväitä pilareita ja Venäjän historiaa.
Mutta lopulta, ylisuuri Turkuhan tuo Pietarikin näyttää olevan.
Huomioita Venäjästä, osa 1
En pidä kovinkaan rakennuksista, mutta pari hauskaa yksityiskohtaa bongasin. Ensinnäkin: liikennemerkeissä on deadline. Sekunnit juoksevat valon vaihtumiseen, tuntuisi että minä ainakin painaisin viimeisten epätoivoisten sekuntien kohdalla kaasua, mutta ilmeisesti se toimii. On toisaalta outoa kun katsoo minne tahansa, ympärillä sekunnit juoskevat nollaan. Viisi, neljä, kolme (käännös), neljä, kolme (käännös), kolme, kaksi, yks (käännös), yksi, nolla.
Kaupungin huoltokoneissa ei ole kansia. Ohitsemme jyräsi vanha vihreä armeija-tyyppinen puhdistusauto, jonka mustunut hiekanpoistokoneisto oli viehättävällä tavalla näkyvillä. Siinä oli sitä peräänkuuluttamaamme industrialia.
Archives
February 27th, 2006 at 2:28 pm
[…] At that point we heard that a nap and a shower could not be arranged because Juri and Elena, in whose apartment we were staying again, weren’t at home. Either Gosha or his girlfriend suggested that we visit a local public sauna instead, which was a terrific idea. So, we left most of our worldly possessions at the club, including cell-phones, wallets and passports. On the way to the sauna we stopped in an internet cafe so Mr. Vuorensola could upload an entry to the Star Wreck blog. Then it was the time for the Russian sauna experience. The place was extremely street credible, it was a sauna for Men. It was the kind of sauna where you bathe, then go and practice sword-fighting naked and do bench presses with Hetians, with and without chariots. The washing room had long benches made of metal and stone, there were large metal pails with birch and oak vihtas in them, the shower booths were also made of metal and the water jet was so strong I could use it to massage my sore shoulders. There were rusting, scalding hot pipes that bled steam into the room and in a corner there was a tall but small pool filled to the brim with ice cold water where people were jumping in. The hot room was large and the sauna stove was built into the wall. We didn’t have any kind of slippers and the sauna floor was very hot. Actually hot enough that when I took a few steps towards the stove to check it out, I managed to burn the soles of both of my feet bad enough that I got a blister. […]