Beyond the Iron Sky

Lavalla on venäläisellä tavalla kaunis, pussihousuihin pukeutunut nainen, joka vääntelehtii lavalla sairaanloisen oloisena ja kirkuu mikrofooniin eläimellisesti. Vieressä pitkähiuksinen mies karjuu manifestia, taustalla tasaista kirskumisista ja staattisesta häiriääänestä koostuvaa äänimuuria ylläpitää rastapäinen mies ilman paitaa. Kyseessä on Noises of Russia - orkesterin konsertti Moskovassa, Dom-klubilla. Talo on puoliksi täynnä ihmisiä, ja kaikki tuijottavat hypnotisoituina esitystä. Tätä on venäläinen noise parhaimmillaan, hyvin harrasta, hidasta ja tasaista, hyvin taidevetoista. Olen äärimmäisen vakuuttunut keikasta, en muista kokeneeni vastaavalla tavalla voimakasta kulttuurielämystä ikuisuuksiin. Ehkä ikinä.

Mistä noise-musiikissa sitten on kyseä Lopultakin, se on häiriääänten käsittelyä ja outoja ääniä koottuna teoksiksi, joille annetaan erikoisia nimiä. Se on kuitenkin hyvin paljon enemmän, se on eräänlainen vastalause nykypäivän kulttuurille, elokuville, musiikille ja kaikelle taiteelle, joka on laimentunut niin, ettei se kykene saamaan aikaan minkäänlaista iskuvoimaa. Noise liittyy usein monenlaiseen muuhunkin nykytaiteeseen - moderniin tanssiin, maalaustaiteeseen, runouteen, performanssitaiteisiin. Se on hyvin voimakas, uudenlainen ja tuore leikkikenttä taiteille ja synnyttää huomispäivän korkeakulttuuria. En pidä lainkaan mahdottomana, että viidenkymmenen vuoden päästä pukuihin pukeutuneet tutisevat papat istuskelevat Tampere-talossa kuuntelemassa superraskasta noiserääkkäystä. Jos haluaa kehittää kulttuuria, täytyy lähteä liikkeelle syvästä päästä.

Menimme eilen keikkojen jälkeen juopottelemaan aamuun asti muuan äärimmäisen mukavan moskovalaisen pariskunnan kämpille, huudatimme musiikkia ja naukkailimme vodkaa, jota tuli toden totta juotua hämmästyttäviä määriä. Sammuin itse kesken keskustelun ja löysin itseni aamulla nukkumasta makuupussistani vierashuoneen lattialta. Söimme pienen aamupalan ja lähdimme tapaamaan Goshaa, joka vei meidät jälleen yhdelle mikro traveleistaan. Tällä kertaa pysähdyspaikkana oli muurien ympäräimä Kreml, Venäjän hallinnon keskus, joka tosin nykyään toimii enemmänkin museona. Suuria kirkkoja, isoja rakennuksia ja yllättävä rauha kaikkialla, Moskovan tasaiseen hälyyn totuttuamme. Kremlistä jatkoimme Punaiselle torille ja tarkoituksemme oli vilkaista Leninin ruumista, mutta valitettavasti Lenin ei ollut kotona. Meitä tosin epäiltiin terroristeiksi, ja muutama milisii syynäsi paperimme. Ilden punaiset rastat - jotka ovat melkoinen harvinaisuus Moskovassa - ja Goshan tsetseenitaistelija-look herättivät heidän huomionsa, arvaan.

Saavuimme hyvissä ajoin Domille ja aloittelimme soundcheckin. Kuulostimme taas aivan kauhealta, en kuullut omaa lauluani, mutta jälleen kerran huono soundcheck johti hyvään keikkaan. Syynä varmaan on, että tulee keskityttyä asioihin, eikä tuudittaudu “hyvin se menee” -ajatuksella. Emme oikein istuneet illan henkeen, vaikka pääesiintyjinä olimmekin - meitä ennen oli muuan orkesteri joka soitti maailman ahdistavinta noisea lastenlaulun ryydittämänä. Seuraava orkesteri oli taas käytännössä pelkkää staattista kohinaa, mutta hyvin vaikuttava esitys. Kolme kaveria ja pöytä täynnä vanhoja venäläisiä analogisia rumpukoneita, häärivät ja puuhailivat kuin jonkunlaiset insinäärit oudon keksintönsä äärellä. No, ircissä joku sanoi webcamista kuvaa katsottuaan että näyttäisi siltä, kuin kolme nörttiä latailisi pornoa ja ihmiset istuisivat tuoleilla katsellen operaatiota.

Olimme siis melko erilainen bändi kuin pari aikaisempaa. Älymystähän on nimenomaan rytmistä, noise-elementeillä vahvistettua industrial-mätkettä, joten reaktio yleisän suunnalta oli aluksi hieman huvittunut. Naureskelu kuitenkin loppui kun Ripa alkoi auraalisesti hakata kitarastaan sellaisia viiltoja, että onnistuimme räjäyttämään paikan kaksi kaappia fyysisesti rikki. When we’re in town, the speakers explode, kuten Manowarkin tietää. Tämän jälkeen taisimme onnistua varsin hyvin keikassamme, jälkeenpäin ihmiset tungeskelivat hehkuttamaan esitystä ja kiittelemään, pyysivät nimmareita ja ylistivät meitä Suomen parhaaksi bändiksi. Olin hyvin onnellinen, sillä yksiä suurimpia tavoitteitani Älymystön kanssa on ollut se, että pääsisimme Moskovaan esiintymään.

Keikan jälkeen ammuimme takseihin ja kiireenvilkkaa rautatieasemalle. Hyppäsimme Moskovan yöjunaan ja kieriskelin hyvän tovin järkyttävässä kusihädässä, kunnes pääsimme sen verran kaupungin ulkopuolelle, että WC:t aukesivat. Sain kuulla Suomen voittaneen Venäjän jääkiekossa neljä nolla, mutta päätimme yhteisesti olla hehkuttamatta menestystä kovaan ääneen. Parin kaljan jälkeen uni vei voiton, ja seuraavaksi raottelinkin silmiäni Pietarin esikaupunkialueiden viilettäessä ohi.

Suuntasimme Pietarin asemalta Platforma-klubille, jossa tänään esiinnymme jonkunlaisessa vapaassa jamittelu-dark-ambient -setissä, emme siis soita Älymystän materiaalia. Mielenkiintoinen ilta on tulossa, nyt voisin uskaltautua paskalle ja sitten ottaa pari shottia vodkaa. Jos hyvin käy, pääsemme Jurille suihkuun ja pikku torkuille ennen iltaa, katsotaan nyt. Parhaillaan takanani on menossa jonkinlainen lasten festivaali, pieniä nassikoita laulaa venäläisiä kansanlauluja hanurin tahdittamana.

Tämä on, veljet ja siskot, hyvin mielenkiintoinen maa.

This entry was posted on Sunday, February 26th, 2006 at 14:29 and is filed under Travels. You're welcome to comment below, or link to this post. The comments are not moderated, but behave or Santa will smack you with a shovel.