blog.starwreck.com

Muistakaa saapua kuulemaan keisarin vapputervehdystä, tai tulee valopalloa niskaan!
Tai toisin sanoen; Tuotantoyhtiö Energia haluaa toivottaa kaikille oikein hauskaa vappua!

Ironia
Salama tappoi ristin juurella rukoilleet lapset.

Luonnonvalinta
Taparikollinen loukkaantui vakavasti yrittäessään varastaa kuparia sähköjohdoista.

Epäreilu
Eivätköhän nuo kaksi uutista riitä tämän selitykseksi.

P-liiton propagandatoimisto järjestää Keisari Pirkin vapputervehdyksen Tampereella vapunaattona 30.4. 16.00 vanhan kirjastotalon lavalla.

Paikka sijaitsee Vanhan kirjastotalon puistossa, eli aivan Keskustorin vieressä. Mikä siis olisikaan parempi tapa aloittaa työväen juhla, kuin saapua kuuntelemaan työväen keisaria. Saatavilla on myöskin “Pirk - työväen keisari” -ilmapalloja.

Lue lisää vappusivuilta www.starwreck.com/vappu/

Pirkin räyhäämisen lisäksi pääsee kuulemaan myöskin Energian kuulumisia ja tapaamaan tekijöitä. Tapahtumasta tullaan koostamaan myöskin parhaat palat webbiin.

Viikon seminaarireissulle mennessä Pendolino oli aamulla - yllättäen - myöhässä, joten saavuin terminaalille Helsingin keskustasta taksilla. Starttasin päivän lukemalla Metro-lehteä, ja kiinnitin huomiota digi-TV -artikkeliin. Tässä joku iso pamppu mistä lie viestintävirastosta tiesi kertoa, että Suomessa vain noin puolessa talouksista on siirtynyt digi-TV:n aikaan, vaikka analogiverkolla elinaikaa on enää vajaa viisisataa päivää. Hän arveli kuitenkin suurimman osan talouksista siirtyvän ajoissa digiaikaan, mutta päivitteli suomalaisten uppiniskaisuutta tässäkin asiassa.

No shit, Sherlock! Eikö se näy jo koko maamme historian osalta, että kun kansaa johonkin pakotetaan, me olemme uppiniskaisia. Digi-TV:n kanssa lähdettiin liikkeelle munat vetskarin välissä: ensin lanseerattiin epämääräinen tuote, joka myöhemmin tultiin tuntemaan etenkin kanavat sekoittavista äänistä, tekstityksistä ja katkeilevista lähetyksistä. Sitten rähjättiin, että analogi katoaa ja poistuu ja kuolee ja kaikkien on pakko, pakko ja vielä kerran pakko ostaa tämä epämääräinen boksi kotiinsa tai on huonompi kansalainen ja jäljessä kehityksestä. Perusteena Digi-TV:n hankkimiseksi on pidetty parempaa kuvanlaatua  ja laajempaa kanavavalikoimaa. Sitten joku keksi, että pitäisiköhän tänne keksiä jotain sisältöäkin?

Todellisuudessa Suomen ainoa oikeasti kiinnostava tai ylipäätään millään tavalla merkityksellinen digikanava on Yle Teema, muut ovat enemmän tai vähemmän yhdentekevää täyteohjelmaa ja b-listausta. Aggressiivinen tekninen lanseeraus lärpsähti reisille ja kukaan ei halua katsoa tahi tuottaa digikanaville mitään sisältöä. Ja sitten ihmetellään, että suomalainen on uppiniskainen.

Seminaarien äärimmäinen muoto on tietenkin seminaariristeily. Tungetaan toistasataa saman alan asiantuntijaa samaan paattiin ja tuupataan vesille - ja katsotaan, mitä tulee takaisin. Star Wreckistä oli pyydetty esitelmä Suomen Seutuverkot Ry:n kevätseminaariin, ja koska järjestäjät maksoivat kaiken matkoista safkoihin ja laatuhyttiin, päätin napata toimistolta pinon levyjä mukaan ja lähteä paikan päälle. Ja mikä tärkeintä, seminaarit ovat mitä parasta ympäristöä inhoamalleni termille - verkottuminen - josta tykkään käyttää kansanomaisemmin termiä ‘ihmisten kanssa juttelu ja niihin tutustuminen’. Verkottumiset sikseen, ihmiset minua kiinnostavat. Ja kuka tietää, vaikka pari hyödyllistä yhteistyökumppania matkan varrelta saattaisi lähteä kelkkaan.

Keskiviikkopäivä oli aluksi hieman vaikeaa istuskelua ja itseäni vähemmän koskettavia esitelmiä asioista, joihin liittyi kolmesta viiteen kirjaimeen pitkät lyhenteet ja monimutkaiset kaaviot. Pistin leffan pyörimään sivuhuoneeseen kiinnostuneiden tiirailtavaksi ja istuin Wreck-laatikon kanssa erään esittelypöydän kulmalle myymään levyjä. Olin muutenkin hieman ulkopuolinen - rähjäisissä citycamo-farkuissa, Älymystön paidassa ja tukka silmillä, Peter von Baghin Elokuvan historia -järkälettä kainalossani raahaten. Leffa oli kuitenkin tuttua kauraa myös seminaarivieraille, ja pian sain yllätyksekseni melkoisen audienssin pöytäni ympärille tiedustelemaan, utelemaan, juttelemaan ja keskustelemaan jos jonkinmoisista asioista. Sain huomata että suurin osa pöydälle pysähtyneistä oli oikeasti fiksuja kavereita, jotka miettivät monia samoista asioista joita me tiimin kanssa olemme pohtineet, mutta ei niinkään innovaattorin vaan teknisen ja käytännön toteutuksen kannalta. Myös suunnattomasti keskustelua herätti tekijänoikeuskysymys elokuvalevityksessä ja ilmaisjulkaisussa, ja sain huomata jälleen kerran, että aihe paitsi puhuttaa, myös saa monet tuohduksiin, sen verran vanhentunut, aukkoinen ja rikkinäinen koko Suomen tekijänoikeuslaki on.

Päivän jälkeen suuntasimme buffettiin, jossa tutustuin hauskoihin hahmoihin - erääseen professoriin ja pariin muuhun naamaan, ja kun saimme hieman viinaa alle, keskustelut kääntyivät superkavitaatioon, ulottuvuuksiin ja ties minne. Seurueemme mekkala häiritsi melkoisesti muita ruokailijoita, mutta hauskaa oli. Tätä seurasi enemmän tai vähemmän kostea yö laivan lukuisissa juottoloissa, kunnes lopulta sammuin hyttiini, josta heräsin kammottavassa darrassa aamulla, suoriutumatta aamiaiselle tai lounaalle. Ruotsiin eksyin hortoilemaan hetkeksi, mutta mitäpä satama olisi minulle tarjonnut, joten palasin takaisin laivaan.

Torstai-iltana pelkäsin kuolleeni ja joutuneeni helvettiin. Wreck-esitys päivällä meni loistavasti, ja kaikki mukaan varaamani DVD:t myin ostajien taskuihin, kun esityksen lopuksi valittelin ongelmani olevan, että hankin keissin kaljaa, enkä voi viedä siis levyjä takaisin maihin. Haastoin seminaariväen apuun, ja hehän auttoivat innokkaasti. Erikoisen buffet-illallisen päätyttyä - tapasin miehen, joka kertoi pitkät pätkät hirvenkaadosta, kaivonkatsomisesta ja muusta kansanmagiasta - ajattelin piipahtaa hytissä ja tehdä töitä hetken. Naputtelin kasaan jokusen dokumentin jotka olivat jääneet roikkumaan, ja tönäisin töllön päälle sulatellakseni hetkisen melko raskasta, tosin ei kovin laadukasta, ateriaa. Paavidokumentin jälkeen alkoi jotain, jota en kyennyt ymmärtämään: The Return of the Living Dead. Sen syvempää arviota elokuvasta en tee - niin pajon aikaa se ei ansaitse - mutta kyseessä on, uskokaa tai älkää, kenties paskin ikinä tehty kauhuelokuva. Kaikilta kanteilta katsottuna, ja huomautettakoon, että minä osaan arvostaa myös oikeanlaista camp-henkeä - Elävien kuolleiden paluussa se oli juurikin sitä ‘väärää’ camppia. Sitä, joka saa tarrattua kraiveleista ja istuttaa tuijottamaan ohjelmaa epäuskoisesti päätään pyöritellen.

Hetken tätä jatkettuani ja pari kaljaa hörpittyäni ajattelin että käyn vilkaisemassa baaritarjontaa, vaikka olin edelleen turvoksissa kuin syöttövasikka, eikä ajatus aamu kuuteen kännissä roikkumisesta jostain syystä innostanut. Lienenkö tulossa vanhaksi, kenpä tietää. Revin jotain päällein ja menin hissillä kolmannentoista kerroksen diskoon, jossa päin pläsiä läjähti äänivalli ruotsalaista Leevi and the Leavings -henkistä kansanrallatusta, ruotsalaisteininen kirkunaa - ja mikä kauheinta, tämä kaikki johtui siitä, että käynnissä oli karaoke. Vähäpukeiset alaikäiset ruotsittaret ja keskenään täysin identtiset nuoret jätkät raakkuivat hirveitä biisejä, ja hämmästelin hetken ilmiötä, kunnes poistuin nopeasti ja vähin äänin.

Alakerrassa ei juuri paremmaksi meno muuttunut: köyhä laivan bulkkikabaree-esitys käsitti edellisiltaa vastaavan kimaran huonosti laulettuja hittejä ja toistaitoista akrobatiaa. Ahdistus alkoi valua mielen synkkiin sopukoihin, join parit oluet seminaariporukan kanssa ja pakenin lopulta takaisin hyttiin. Vasta, kun sain hiljattain hankkimani Rob Zombien uutukaisleffa The Devil’s Rejectsin pyörimään, suostuin uskomaan, ettei laiva ollut ajanut karille ja uponnut vaan että olin oikeasti matkalla Suomeen Helvetin sijaan. Leffa oli - House of 1000 Corpsesin tapaan - saatanan tiukka, armoton ja äärimmäisen hyvin onnistunut. Jos puhutaan termistä auteur, omaleimainen tekijätaho, Rob Zombieen se sopii kuin nenä päähän. Zombien tuotanto on elokuvaa, joka ei vielä ole suurimmassa arvossaan, mutta tulee jäämään historian sivuille merkittävänä leffakulttuurina.

Aamu olikin vaikea, mutta pääsin lopulta liikkeelle, ja laiva-aamiaisen kautta Helsingin märkään ja koleaan aamuun. Nyt istun bussissa ja nakuttelen tekstiä hyvilläni siitä, että sain valmisteltua myös dösämatkan aikana pari tekstiä, jotka ovat painaneet takaraivossa hermostuttavasti. Mitä lähemmäs Tamperetta tulen, sitä paremmaksi keli muuttuu, ja illalla on luvassa mielenkiintoinen noise- ja industrialbile Vastavirrassa, jossa soitan levyjä Herra Haapasen kanssa.

Onneksi välillä voi sanoa rehellisesti, että kyllä kelpaa olla elossa.

Variety uutisoi seuraavan Star Trek -elokuvan olevan tekeillä ja ohjaajan pallilla istuu J. J. Abrams. Eli siis mies Lostin ja Aliaksen takana, joka teki elokuvadebyyttinsä ohjaamalla tuoreen Mission Impossible III:n. Käsikirjoituksesta vastaavat Roberto Orci ja Alex Kurtzman, jotka aloittivat Xenan käsikirjoittajina, siirtyivät Aliakseen ja siitä leffojen puolelle uudelleenkirjoittamalla The Islandin (josta löytyy mielenkiintoista juttua Creative screenwriterin podcasteista).

Varietyn mukaan elokuva tulisi olemaan trekkereiden jo kauan kauhulla odottama Starfleet Academy -tarina, joka kertoo Kirkin ja Spockin nuoruusvuosista. Juttu Starfleet Academy -sarjasta levisi laajalti aprillipilana muutama vuosi sitten ja sai puolen maailman trekkerit takajaloilleen, mitä se sitten ajatuksen hyvyydestä kertookaan. Saapahan nähdä, Lost kuitenkin oli parasta mitä jenkkitelevisio viime kaudella tuotti.

Mutta suomalaisittain tärkein kysymys on, ovatko J. J. Abrams ja Kaarle Viikate kauan sitten toisistaan erotetut kaksoset?

Vuonna 1933 ilmestynyt King Kong oli melkoinen tehostespektaakkeli, johon oli yhdistetty sekä sopiva tujaus seksiä, että yksinkertainen mutta monimerkityksinen ja simppeliydessään loistava tarina. Allekirjoittanut joutuu myöntämään, että elokuvaa en ole nähnyt, tosin tarkoituksena on korjata puute pikimmiten. Sittemmin King Kongista on tehty muutamiakin versioita, ja hahmoa on lainattu mitä mielikuvituksillisimmissa yhteyksissä. Loisteliaasta Taru Sormusten Herrasta -uudelleentaltioinnista tunnettu Peter Jackson on toistaiseksi viimeisin, joka raahasi jättigorillan takaisin kaupunkiin ja parrasvaloihin. Jättistuotanto söi budjettia kolmatta sataa miljoonaa, ja on maailmanlaajuisesti kutakuinkin tuplannut siihen hassatut rahat - ihan kelpo raina, jos numeroita katselee, mutta olisiko elokuva voinut flopata totaalisesti? Jackson ei osaa tehdä huonoa elokuvaa vaikka yrittäisi, ja King Kong -konseptia on vaikea mössiä.

Jacksonin King Kong seisoo ja kaatuu tehosteidensa varassa. Pulskanpuoleisella risuparralla ei ollut - eikä ole jatkossakaan - juuri muuta vaihtoehtoa kuin mäiskiä kankaalle entistä rehevämpää tehostetta, mikäli mielii pysyä suuren yleisön lempilapsena. Jälleen ovat Grant Major, Richard Taylor ja kumppanit WETA Digitalilla saaneet kahvia juodakseen, kun Jackson on selittänyt entistä massivisempia visioitaan. Työhön on lähdetty katsomalla, missä kaikkialla Sormusten Herrassa vielä on parannettavaa, ja roimittu kasaan sellainen tehostemyllytys, että heikompia hirvittää. Kaikkialla ei ole onnistuttu, mutta osa seikoista todellakin jaksaa hämmentää kouliintunuttakin silmää.

New Yorkista liikkeelle lähtevä tarina lienee kaikille tuttu: leffaryhmä päätyy saarelle, jossa he tapaavat jättigorillan ja päättävät tuoda tämän mukanaan näyttelyolennoksi Nykiin. Jackson esittelee riutuvan teatterinäyttelijätär Ann Darrow’n (Naomi Watts), joka törmää elokuvansa tuottajaesityksessä menettävän ohjaaja Carl Denhamiin (Jack Black). Denham saa Darrow’n houkuteltua mukaansa sepittämälleen kuvausreissulle Singaporeen, ja matka kohti Pääkallosaarta alkaa. Muita tärkeitä henkilöitä esitellään laivan kannella: laivalle jumiin jäävä kirjoittaja Jack Driscoll (Adrien Brody) ja kapteeni Englehorn (Thomas Kretschmann). Jackson osaa erinomaisesti koota äärimmäisen tyylikkäistä nimistä koostuvan tähtikaartin, vain Steve Buscemi puuttuu, joten näyttelijöiden osalta ollaan todellakin herran hallussa. Roolisuoritukset jäävät tosin monessa kohdassa melko vaisuiksi, eikä varmasti vähiten siitä syystä, että kovin monta kohtausta ei leffassa näytetä, jossa kaikki vastaelementit olisivat edes osittain fyysisiä.

Nykki näyttää studiolta, eikä Skull Islandkaan tarjoa juuri muuta kuin pari nättiä kikkaa, jotka venyttävät Sormusten Herran Fangorn- ja Orthanc -kuvastoa piirun verran pidemmälle. Auttavasti keyattujen hahmojen ryntäillessä brontosaurusten jaloissa alkaa jo toivoa todellisen pyssytyksen alkavan: ja niinhän se tekee. Kun Kong tulee ensimmäistä kertaa kunnolla kuviin, voi vain nojautua taaksepäin ja kummastella yksityiskohtien määrää, ja sitä elämää, jonka WETA on saanut loihdittua jätin silmiin. Myöhemmin upeat Kong vs. dino -kohtaukset huikaisevat, mutta ehdottomasti loisteliaimmillaan elokuva on synkässä rotkossa saaren uumenissa. Täällä valtavat vedessä asuvat penishirviöt (ei ole olemassa ihmistä, jolle tämä assosiaatio ei tulisi ensimmäisenä mieleen) ja ellottavat ötökät ryömivät, syövät ja hiplailevat henkilöitä kuin Tuomion Temppelissä ikään. Elokuvallisesti yhdentekevät toimintakohtaukset nostavat välillä päätään, mutta Jackson on saanut ne sidottua yksinkertaiseen tarinarunkoon suurimmilta osin.

Erikoisesti vaihtelevat vuorokaudenajat ja kummallisen nopeasti etenevä seikkailu saarella päätyy tietenkin neidon pelastamiseen ja jätin vangitsemiseen. Sitten onkin taas aika palata takaisin Studio Isoon Omenaan, jossa käynnistyy Jacksonille rakkaiden vanhojen autojen armadojen huristellessa ohi elokuvan kolmas ja viimeinen osio. Pääsemme ihastelemaan mahtavaa Kong-esitystä, apinan riehumista kaupungissa ja kiipeilyä pilvenpiirtäjässä. Jackson on onnistunut rakentamaan hyvän, toimivan sanattoman suhteen Darrow’n ja jätin välille, ja pitkään pedattu suhde alkaa tuottaa ihan oikeaa draamaakin lopun häämöttäessä.

Lopulta käteen jää kuitenkin vain pari kohtausta ja läpikaluttu tarina, yhdentekevä teemamusiikkia, ja muutamat vakuuttavat hetket Wattsin ja Kongin välillä - ja tietenkin loistava Jack Black. Mitään erikoista ei kuitenkaan parillasadalla miljoonalla tehty, korkeintaan makea teknologiademo, joka alleviivaa Industrial Light and Magicin monopolikauden loppua. King Kong on Peter Jacksonin Hollywood-uran yhdentekevin rällätys, mikä ei vielä itsessään sano mitään: se peittoaa monessa suhteessa suurimman osan markkinoiden tehostespektaakkeleista, joten tässäkin suhteessa sitä voidaan pitää varsin onnistuneena tuotteena.

Seuraavaksi Jackson aikoo kääntää katseensa taivaisiin: vuodelle 2007 lupailtu Lovely Bones kuulostaa huomattavasti maanläheisemmältä tarinalta, ja luultavasti Jackson nauttii itsekin, kun joka käänteessä ei tarvitse olla ylittämässä paria edellistä rainaa.

Loppuun lainattakoon Manu Chaoa:

“I’m a king without a crown hanging loose in a big town
But I’m the king of bongo baby I’m the king of bongo bong”

Johanna Sinisalo kirjoittaa kirjassaan Ennen päivänlaskua ei voi kaupungeista, niistä jotka ovat kaupunkien sisällä ja jotka ovat omanlaisiaan jokaiselle:

“Koirien kaupunki on rakennettu hajuista, niille korttelien rajat vedetään erilaisilla kusiaromeilla … Sitten on erilaisten ihmisten kaupunkeja. On tietynlaisten naisten kaupunki, jossa kadut määräytyvät sen mukaan minkälaisia kauppoja niillä on … Juopon kaupunki taas koostuu pubeista, snagareista … Eikä juoppo edes näe design-putiikkia koska sille ei sillä ole mitään funktiota, niin kuin muotinainenkaan ei näe sitä rasvaista pubia, sitä ei ole hänelle olemassakaan. “

Käpylä, Lapinniemi, Petsamo, ne ovat minulle postilaatikoita ja -luukkuja, kengän alla vastenmielisesti narisevia rappujen muovilattioita. Niin ja tietenkin koiria.

Käpylän bernhardilainen, jota pidetään vapaana pihalla, jossa on hyvin heiveröisen oloinen portti, joka ei ulotu koiraa edes kaulapantaan. Se Petsamon vanha rakki, joka vartioi postilaatikkoa ja yritti purra käteni (tai jonkin muun ruumiinosan, mitäpä minä elukoiden aivoituksista tietäisin) irti, kun se ei herännyt tahallisen kovaäänisiin askeliini ennen, kuin olin naapurilaatikolla. Viikkokausia pikkumainen kostonenkeli liihotteli olkapäälle ja ehdotteli talon sunnuntai-Hesarin uittamista lähimmässä rapakossa. Sekä Lapinniemen kerrostalo, jossa hyvin humalainen, kylmettynyt ja kaverilleen kostoa vannonut tilaaja esitteli minut vasikan kokoiselle susikoiralleen.

Tässä suhteessa lehdenjakajan kaupunki tuskin suuresti eroaa kissojen valtakunnasta, sillä pitäähän luontaiset vihollisensa tuntea. Mutta Käpylän iso musta kolli tietää paikasta varmasti paljon kaikkea mielenkiintoista, jota minä en tiedä. Noiden alueiden talot tuntuvat päivänvalossa jotenkin tavallista värikkäämmiltä, sillä yöllä vain laatikoilla on värit, maailma on harmaa.

Keskustassa hädin tuskin huomaan Aamulehden jättölaatikot, jotka Tammelassa olivat kirkkaansinisiä kiintopisteitä betonin seassa. Keskusta on täysin toinen kaupunki. Se on tarinanpaloja ja tunnelmia. Moni paikka on minulle varjo siitä, mitä sen täytyy merkitä muille. Kauppahalli on ne vanhat miehet, jotka istuvat penkeillä päivästä toiseen. En ole koskaan puhunut heille, mutta tiedän, että se paikka on heille koko maailma. Heille Kauppahalli on ollut olemassa jo ennen kuin vanhempani syntyivät ja on edelleen, melkeinpä valheellisen samanlaisena kuin ennen, elävänä kuvana maailmasta jota ei enää ole ja jonka merkityksen nuo miehet vievät hautaansa. Ja joka aamu töihin kävellessäni mietin, kuinka monta tarinaa ohitan, kuinka jonkun pitäisi pysähtyä ja kysyä, kuunnella ja kirjata ylös kaikki mitä vuosisadassa on tapahtunut, niin kauan kuin löytyy joku joka sen voisi kertoa.

Ulko-oven vieressä on vihannestiski, jossa on myyjänä tyttö, jonka ilme hämmentää minua. Minun tekisi mieli joskus käydä ostamassa banaaneja, ihan vain saadakseni selville, onko tyttö onnellinen, surullinen vaiko vain tylsistynyt. Mutta itseni tuntien sanoisin kuitenkin vain “kolme banaania” ja “kiitos” ja tuntisin epäonnistuneeni. Mutta silloin Kauppahallilla olisi minullekin merkitys.

Millainen on sinun kaupunkisi?