Seminaarien äärimmäinen muoto on tietenkin seminaariristeily. Tungetaan toistasataa saman alan asiantuntijaa samaan paattiin ja tuupataan vesille – ja katsotaan, mitä tulee takaisin. Star Wreckistä oli pyydetty esitelmä Suomen Seutuverkot Ry:n kevätseminaariin, ja koska järjestäjät maksoivat kaiken matkoista safkoihin ja laatuhyttiin, päätin napata toimistolta pinon levyjä mukaan ja lähteä paikan päälle. Ja mikä tärkeintä, seminaarit ovat mitä parasta ympäristöä inhoamalleni termille – verkottuminen – josta tykkään käyttää kansanomaisemmin termiä ‘ihmisten kanssa juttelu ja niihin tutustuminen’. Verkottumiset sikseen, ihmiset minua kiinnostavat. Ja kuka tietää, vaikka pari hyödyllistä yhteistyökumppania matkan varrelta saattaisi lähteä kelkkaan.

Keskiviikkopäivä oli aluksi hieman vaikeaa istuskelua ja itseäni vähemmän koskettavia esitelmiä asioista, joihin liittyi kolmesta viiteen kirjaimeen pitkät lyhenteet ja monimutkaiset kaaviot. Pistin leffan pyörimään sivuhuoneeseen kiinnostuneiden tiirailtavaksi ja istuin Wreck-laatikon kanssa erään esittelypöydän kulmalle myymään levyjä. Olin muutenkin hieman ulkopuolinen – rähjäisissä citycamo-farkuissa, Älymystön paidassa ja tukka silmillä, Peter von Baghin Elokuvan historia -järkälettä kainalossani raahaten. Leffa oli kuitenkin tuttua kauraa myös seminaarivieraille, ja pian sain yllätyksekseni melkoisen audienssin pöytäni ympärille tiedustelemaan, utelemaan, juttelemaan ja keskustelemaan jos jonkinmoisista asioista. Sain huomata että suurin osa pöydälle pysähtyneistä oli oikeasti fiksuja kavereita, jotka miettivät monia samoista asioista joita me tiimin kanssa olemme pohtineet, mutta ei niinkään innovaattorin vaan teknisen ja käytännön toteutuksen kannalta. Myös suunnattomasti keskustelua herätti tekijänoikeuskysymys elokuvalevityksessä ja ilmaisjulkaisussa, ja sain huomata jälleen kerran, että aihe paitsi puhuttaa, myös saa monet tuohduksiin, sen verran vanhentunut, aukkoinen ja rikkinäinen koko Suomen tekijänoikeuslaki on.

Päivän jälkeen suuntasimme buffettiin, jossa tutustuin hauskoihin hahmoihin – erääseen professoriin ja pariin muuhun naamaan, ja kun saimme hieman viinaa alle, keskustelut kääntyivät superkavitaatioon, ulottuvuuksiin ja ties minne. Seurueemme mekkala häiritsi melkoisesti muita ruokailijoita, mutta hauskaa oli. Tätä seurasi enemmän tai vähemmän kostea yö laivan lukuisissa juottoloissa, kunnes lopulta sammuin hyttiini, josta heräsin kammottavassa darrassa aamulla, suoriutumatta aamiaiselle tai lounaalle. Ruotsiin eksyin hortoilemaan hetkeksi, mutta mitäpä satama olisi minulle tarjonnut, joten palasin takaisin laivaan.

Torstai-iltana pelkäsin kuolleeni ja joutuneeni helvettiin. Wreck-esitys päivällä meni loistavasti, ja kaikki mukaan varaamani DVD:t myin ostajien taskuihin, kun esityksen lopuksi valittelin ongelmani olevan, että hankin keissin kaljaa, enkä voi viedä siis levyjä takaisin maihin. Haastoin seminaariväen apuun, ja hehän auttoivat innokkaasti. Erikoisen buffet-illallisen päätyttyä – tapasin miehen, joka kertoi pitkät pätkät hirvenkaadosta, kaivonkatsomisesta ja muusta kansanmagiasta – ajattelin piipahtaa hytissä ja tehdä töitä hetken. Naputtelin kasaan jokusen dokumentin jotka olivat jääneet roikkumaan, ja tönäisin töllön päälle sulatellakseni hetkisen melko raskasta, tosin ei kovin laadukasta, ateriaa. Paavidokumentin jälkeen alkoi jotain, jota en kyennyt ymmärtämään: The Return of the Living Dead. Sen syvempää arviota elokuvasta en tee – niin pajon aikaa se ei ansaitse – mutta kyseessä on, uskokaa tai älkää, kenties paskin ikinä tehty kauhuelokuva. Kaikilta kanteilta katsottuna, ja huomautettakoon, että minä osaan arvostaa myös oikeanlaista camp-henkeä – Elävien kuolleiden paluussa se oli juurikin sitä ‘väärää’ camppia. Sitä, joka saa tarrattua kraiveleista ja istuttaa tuijottamaan ohjelmaa epäuskoisesti päätään pyöritellen.

Hetken tätä jatkettuani ja pari kaljaa hörpittyäni ajattelin että käyn vilkaisemassa baaritarjontaa, vaikka olin edelleen turvoksissa kuin syöttövasikka, eikä ajatus aamu kuuteen kännissä roikkumisesta jostain syystä innostanut. Lienenkö tulossa vanhaksi, kenpä tietää. Revin jotain päällein ja menin hissillä kolmannentoista kerroksen diskoon, jossa päin pläsiä läjähti äänivalli ruotsalaista Leevi and the Leavings -henkistä kansanrallatusta, ruotsalaisteininen kirkunaa – ja mikä kauheinta, tämä kaikki johtui siitä, että käynnissä oli karaoke. Vähäpukeiset alaikäiset ruotsittaret ja keskenään täysin identtiset nuoret jätkät raakkuivat hirveitä biisejä, ja hämmästelin hetken ilmiötä, kunnes poistuin nopeasti ja vähin äänin.

Alakerrassa ei juuri paremmaksi meno muuttunut: köyhä laivan bulkkikabaree-esitys käsitti edellisiltaa vastaavan kimaran huonosti laulettuja hittejä ja toistaitoista akrobatiaa. Ahdistus alkoi valua mielen synkkiin sopukoihin, join parit oluet seminaariporukan kanssa ja pakenin lopulta takaisin hyttiin. Vasta, kun sain hiljattain hankkimani Rob Zombien uutukaisleffa The Devil’s Rejectsin pyörimään, suostuin uskomaan, ettei laiva ollut ajanut karille ja uponnut vaan että olin oikeasti matkalla Suomeen Helvetin sijaan. Leffa oli – House of 1000 Corpsesin tapaan – saatanan tiukka, armoton ja äärimmäisen hyvin onnistunut. Jos puhutaan termistä auteur, omaleimainen tekijätaho, Rob Zombieen se sopii kuin nenä päähän. Zombien tuotanto on elokuvaa, joka ei vielä ole suurimmassa arvossaan, mutta tulee jäämään historian sivuille merkittävänä leffakulttuurina.

Aamu olikin vaikea, mutta pääsin lopulta liikkeelle, ja laiva-aamiaisen kautta Helsingin märkään ja koleaan aamuun. Nyt istun bussissa ja nakuttelen tekstiä hyvilläni siitä, että sain valmisteltua myös dösämatkan aikana pari tekstiä, jotka ovat painaneet takaraivossa hermostuttavasti. Mitä lähemmäs Tamperetta tulen, sitä paremmaksi keli muuttuu, ja illalla on luvassa mielenkiintoinen noise- ja industrialbile Vastavirrassa, jossa soitan levyjä Herra Haapasen kanssa.

Onneksi välillä voi sanoa rehellisesti, että kyllä kelpaa olla elossa.