Beyond the Iron Sky

Kävin viikonloppuna katsomassa Wachowskin veljesten (juu nou, ne tyypit jotka tekivät Matrixin ja ne pari leffaa sen jälkeen) tuottaman ja käsikirjoittaman elokuvaversion Alan Mooren sarjakuvasta V for Vendetta, ja heti kärkeen on tunnustus paikallaan. En juuri “fanita” asioita enkä ihmisiä, mutta Alan Mooren fani olen ollut siitä asti kun ensi kerran luin Watchmenin, ja V for Vendetta on se kirja jolle lasken käteni jos joskus joudun valalle. Tästä syystä en aio edes yrittää olla objektiivinen elokuvan suhteen, kunhan kerron omat näkemykseni.*

Oikeastaan otsikkovalintani on epäreilu Wachowskeja kohtaan. Mikään ei viittaa siihen että he olisivat kirjoittaneet leffan vain rahastaakseen raflaavalla aiheella. Matrixin kohdalla olin skeptinen heidän “yhteiskunnallisen näkemyksensä” suhteen (pääosin johtuen siitä että pidin Alex Proyasin Dark Citystä ja otin nokkiini sen kopioimisesta Hollywood-leffaan), mutta tällä erää siitä ei vaikuta olevan epäilystä. Tavallaan veljesparin ilmeinen hinku kommentoida maansa yhteiskuntajärjestystä on myös tämän leffan kompastuskivi. Ei nyt käsitetä väärin: tässä on epäilyksettä kyseessä vuoden -06 kompromissittomin ja uskaliain Hollywood-raina. Mutta esikuvansa kuvia kumartelemattomaan näkemykseen se ei yllä.

V-sarjakuvan fanaattinen ihailija ei tietysti voi olla kiinnittämättä huomiota sen ja elokuvaversion eroavaisuuksiin. Evey on leffan alussa voimakkaampi kuin esikuvansa, muttei kasva tarinan aikana yhtä paljon. V on yksiselitteisemmin Sankari ja kansleri Sutler aktiivisemmin Paha (Sutler! Niin, mitäpä siitä tulee kun risteytetään Johtaja Adam Susan ja tämä toinen tunnettu fasisti??). Tarinassa äärettömän keskeinen Fate-tietokone on pudotettu pois, eikä sen jättämää aukkoa ole täytetty millään. Finchistä on tehty suorastaan sympaattinen “working class hero”. Stephen Fryn Gordonissa oikeastaan tiivistyy leffan Klorinilla kuurattu maailmankuva - pikkurikollisesta ylemmän keskiluokan tv-persoonaksi! Really!

Natalie Portmanista nyt ei brittiä saa tekemälläkään, mutta urheasti hän yrittää, ja hän on kyllä lopputuloksessa vakuuttavampi kuin kaukaisen planeetan hienostuneena monarkkina. Ja vanha kunnon John Hurt-parka ei edelleenkään tunnu selviävän hengissä yhdestäkään elokuvaroolistaan.

Teatterista poistuessamme alati armas avokkeeni muotoili elokuvan ongelman oivallisesti: “Ihan kuin se olisi oikeasti noin toiminut!” Sarjakuvan tarina on armottoman johdonmukainen ja - siinä määrin kuin moista termiä voi “supersankarisarjakuvasta” käyttää - realistinen; leffa oikoo mutkia, “parantelee” toimintaa ja sanitisoi väkivaltaa siinä määrin, että juoneen jää Big Benin kokoisia reikiä. Tämä johtaa uskottavuusongelmiin etenkin Eveyn lähtiessä V:n piilopaikasta (”löysin väärät henkkarit katuojasta, nyt salainen poliisi ei voi minulle mitään”) ja loppukohtauksessa: ei V ole tehnyt mitään mikä saisi oikeasti pelokkaat massat liikkeelle - puhumattakaan siitä että moisilla massoilla olisi rahkeita panna yhteiskuntajärjestys uusiksi.

Ja nyt pääsemme villakoiran ytimeen. Wachowskien V on supersankari, ja täten aina oikeassa (vaikka kärsiikin muodikasta Hämähäkkimiesmäistä maailmantuskaa); Mooren V on anarkisti joka vastustaa fasismia (lukijan tehtäväksi jää päättää kumpi on pienempi paha). Wachowskien V pelastaa maailman; Mooren V yrittää muuttaa sitä. Wachowskien V ajaa amerikkalaisliberalistista ajattelutapaa; Mooren V peräänkuuluttaa omaa ajattelua. Wachowskien V on herkkähipiäiselle jenkkiyleisölle yksinkertaistettu, siistitty, kastroitu versio Mooren V:stä.
Onkin kuvaavaa, että Alan Moore kielsi käyttämästä nimeään elokuvan yhteydessä (ja kutsui ohjaajan rutiinilausuntoa tämän olevan innostunut leffasta “röyhkeäksi valeeksi”). Vaikka tämä onkin ollut Moorelle tavanmukaista viime vuosina, päätös näyttää kumpuavan vakaumuksesta. Alan Moore on idealisti. Ja sellainen on nykyään turhan harvinaista.
Oikeastaan olisi kiva kuulla jostakusta joka katsoo leffan ja lukee vasta sitten sarjakuvan. Kirjafilmatisoinneissahan elokuva vaikuttaa väistämättä lukukokemukseen, mutta sarjakuva on itsekin visuaalinen media. Puhtaasti toimintaelokuvana V niin kuin verikosto kyllä toimii kuin tauti. En usko johtuneen pelkästään sarjakuvan tuntemuksestani, että ensimmäinen kolmannes leffaa oli kirjaimellisesti henkeäsalpaava kokemus (ja ainakaan tehosteet sitä eivät tehneet), ja kyllähän tässä paljon syvemmät henkilöhahmot on kuin keskimääräisessä Hollywood-rainassa. Suosittelen elokuvaa. Mutta paljon varauksettomammin suosittelen sarjakuvaa.

* Tässä blogiartikkelissa esitetyt mielipiteet kuuluvat vain ja ainoastaan artikkelin kirjoittajalle eivätkä välttämättä kuvasta Tuotantoyhtiö Energia Oy:n virallista kantaa tai edes tiimin konsensusta. Tuotantoyhtiö Energia Oy on elokuvien puolesta, tasapäisyyttä vastaan, ja vaikka leffa olisi ihan paska, kuten Duudsonit, sillä on oikeus olla olemassa. Huraa!

This entry was posted on Wednesday, April 12th, 2006 at 10:30 and is filed under Arvostelut, Opinions. You're welcome to comment below, or link to this post. The comments are not moderated, but behave or Santa will smack you with a shovel.