blog.starwreck.com

Tarvitsemme vapaaehtoisia Satusuomalainen -ohjelmaan esiintymään Star Wreck -aiheen ympärille. Tarkoituksena olisi, että YLE tulisi tekemään muutamasta fanista haastattelun.

Etsimme siis nyt juuri sinua, Star Wreck-fania tai faniporukkaa, joka olet valmis esiintymään muutaman kysymyksen haastattelussa, tunnet Star Wreckin ja voit lukea itsesi sekä Wreck- että scifi-faniksi - sijainnista ei väliä, kunhan Suomessa asut. Lähetä pieni kuvaus itsestäsi sekä pari kuvaa osoitteeseen

timo.vuorensola@starwreck.com

Aloita viestin aihe/subject -kenttä tekstillä SATUSUOMALAINEN, niin se päätyy oikeaan kansioon.

Kävin viikonloppuna katsomassa Wachowskin veljesten (juu nou, ne tyypit jotka tekivät Matrixin ja ne pari leffaa sen jälkeen) tuottaman ja käsikirjoittaman elokuvaversion Alan Mooren sarjakuvasta V for Vendetta, ja heti kärkeen on tunnustus paikallaan. En juuri “fanita” asioita enkä ihmisiä, mutta Alan Mooren fani olen ollut siitä asti kun ensi kerran luin Watchmenin, ja V for Vendetta on se kirja jolle lasken käteni jos joskus joudun valalle. Tästä syystä en aio edes yrittää olla objektiivinen elokuvan suhteen, kunhan kerron omat näkemykseni.*

Oikeastaan otsikkovalintani on epäreilu Wachowskeja kohtaan. Mikään ei viittaa siihen että he olisivat kirjoittaneet leffan vain rahastaakseen raflaavalla aiheella. Matrixin kohdalla olin skeptinen heidän “yhteiskunnallisen näkemyksensä” suhteen (pääosin johtuen siitä että pidin Alex Proyasin Dark Citystä ja otin nokkiini sen kopioimisesta Hollywood-leffaan), mutta tällä erää siitä ei vaikuta olevan epäilystä. Tavallaan veljesparin ilmeinen hinku kommentoida maansa yhteiskuntajärjestystä on myös tämän leffan kompastuskivi. Ei nyt käsitetä väärin: tässä on epäilyksettä kyseessä vuoden -06 kompromissittomin ja uskaliain Hollywood-raina. Mutta esikuvansa kuvia kumartelemattomaan näkemykseen se ei yllä.

V-sarjakuvan fanaattinen ihailija ei tietysti voi olla kiinnittämättä huomiota sen ja elokuvaversion eroavaisuuksiin. Evey on leffan alussa voimakkaampi kuin esikuvansa, muttei kasva tarinan aikana yhtä paljon. V on yksiselitteisemmin Sankari ja kansleri Sutler aktiivisemmin Paha (Sutler! Niin, mitäpä siitä tulee kun risteytetään Johtaja Adam Susan ja tämä toinen tunnettu fasisti??). Tarinassa äärettömän keskeinen Fate-tietokone on pudotettu pois, eikä sen jättämää aukkoa ole täytetty millään. Finchistä on tehty suorastaan sympaattinen “working class hero”. Stephen Fryn Gordonissa oikeastaan tiivistyy leffan Klorinilla kuurattu maailmankuva - pikkurikollisesta ylemmän keskiluokan tv-persoonaksi! Really!

Natalie Portmanista nyt ei brittiä saa tekemälläkään, mutta urheasti hän yrittää, ja hän on kyllä lopputuloksessa vakuuttavampi kuin kaukaisen planeetan hienostuneena monarkkina. Ja vanha kunnon John Hurt-parka ei edelleenkään tunnu selviävän hengissä yhdestäkään elokuvaroolistaan.

Teatterista poistuessamme alati armas avokkeeni muotoili elokuvan ongelman oivallisesti: “Ihan kuin se olisi oikeasti noin toiminut!” Sarjakuvan tarina on armottoman johdonmukainen ja - siinä määrin kuin moista termiä voi “supersankarisarjakuvasta” käyttää - realistinen; leffa oikoo mutkia, “parantelee” toimintaa ja sanitisoi väkivaltaa siinä määrin, että juoneen jää Big Benin kokoisia reikiä. Tämä johtaa uskottavuusongelmiin etenkin Eveyn lähtiessä V:n piilopaikasta (”löysin väärät henkkarit katuojasta, nyt salainen poliisi ei voi minulle mitään”) ja loppukohtauksessa: ei V ole tehnyt mitään mikä saisi oikeasti pelokkaat massat liikkeelle - puhumattakaan siitä että moisilla massoilla olisi rahkeita panna yhteiskuntajärjestys uusiksi.

Ja nyt pääsemme villakoiran ytimeen. Wachowskien V on supersankari, ja täten aina oikeassa (vaikka kärsiikin muodikasta Hämähäkkimiesmäistä maailmantuskaa); Mooren V on anarkisti joka vastustaa fasismia (lukijan tehtäväksi jää päättää kumpi on pienempi paha). Wachowskien V pelastaa maailman; Mooren V yrittää muuttaa sitä. Wachowskien V ajaa amerikkalaisliberalistista ajattelutapaa; Mooren V peräänkuuluttaa omaa ajattelua. Wachowskien V on herkkähipiäiselle jenkkiyleisölle yksinkertaistettu, siistitty, kastroitu versio Mooren V:stä.
Onkin kuvaavaa, että Alan Moore kielsi käyttämästä nimeään elokuvan yhteydessä (ja kutsui ohjaajan rutiinilausuntoa tämän olevan innostunut leffasta “röyhkeäksi valeeksi”). Vaikka tämä onkin ollut Moorelle tavanmukaista viime vuosina, päätös näyttää kumpuavan vakaumuksesta. Alan Moore on idealisti. Ja sellainen on nykyään turhan harvinaista.
Oikeastaan olisi kiva kuulla jostakusta joka katsoo leffan ja lukee vasta sitten sarjakuvan. Kirjafilmatisoinneissahan elokuva vaikuttaa väistämättä lukukokemukseen, mutta sarjakuva on itsekin visuaalinen media. Puhtaasti toimintaelokuvana V niin kuin verikosto kyllä toimii kuin tauti. En usko johtuneen pelkästään sarjakuvan tuntemuksestani, että ensimmäinen kolmannes leffaa oli kirjaimellisesti henkeäsalpaava kokemus (ja ainakaan tehosteet sitä eivät tehneet), ja kyllähän tässä paljon syvemmät henkilöhahmot on kuin keskimääräisessä Hollywood-rainassa. Suosittelen elokuvaa. Mutta paljon varauksettomammin suosittelen sarjakuvaa.

* Tässä blogiartikkelissa esitetyt mielipiteet kuuluvat vain ja ainoastaan artikkelin kirjoittajalle eivätkä välttämättä kuvasta Tuotantoyhtiö Energia Oy:n virallista kantaa tai edes tiimin konsensusta. Tuotantoyhtiö Energia Oy on elokuvien puolesta, tasapäisyyttä vastaan, ja vaikka leffa olisi ihan paska, kuten Duudsonit, sillä on oikeus olla olemassa. Huraa!

Energian ydintiimi jakautuu kutakuinkin puoliksi roolipeliharrastajien ja ei-harrastajien välillä. Roolipelikulttuuri on kuitenkin nivoutunut oleelliseksi osaksi kehitysprosessiamme monessa suhteessa. Star Wreck 5:n kohdalla osa tärkeistä näyttelijöistä löydettiin nimenomaan roolipeliporukoista - allekirjoittanut mukaanlukien. Tehtäköön kuitenkin mahdollisimman selväksi ja alleviivattakoon se muutamaankin otteeseen tässä vaiheessa: liveroolipeliharrastus ja näytteleminen eivät toimi yhtäläisyysmerkki välissään. Voidaan ehkä sanoa, että kyseessä ovat tavallaan kolikon molemmat puolet, tavallaan taas nähdä asia hieman laajemmin: näytteleminen suuntautuu ulospäin, liveroolipelaaminen enimmäkseen sisäänpäin. Perinteiset roolipelit taas eivät liity näyttelemiseen millään tavalla, mutta monta muuta elokuvatuotannon osa-aluetta löytää kyllä näppäriä yhtenemiskohtia tuosta maailmasta.

Siinä, missä liveroolipelaamalla ehkä voi harjoitella ilmaisuaan, itsevarmuuttaan ja toiseen rooliin asettumista, näytteleminen itsessään vaatii kaiken yli tämän roolin viestittämistä kaikin mahdollisin tavoin ulospäin. Sisäinen ei ole yhtä kuin ulkoinen, kuten tiedetään, ja monesti livepelatessa pyrittäessä ulkoisesti vakuuttavaan suoritukseen, itse perusajatus eläytymisestä kärsii. Roolipelimaailmasta taas hyvin kirjoitettu roolipeliseikkailu ei suinkaan toimi suoraan elokuvaksi siirrettynä, mutta monta hyödyllistä lankaa roolipeleistä voidaan vetää elokuvatuotantoon. Ensimmäisenä on silkka yleistieto, joka väkiskin pelatessa ja seikkailuja kirjotettaessa karttuu - erityisesti mielenkiintoisten, outojen tai muuten draamallisesti jännittävien seikkojen kohdalta. Se myös auttaa ymmärtämään joitakin dramatiikan peruslakeja, tarjoten kuitenkin hieman tuoretta näkökulmaa asiaan. Hyvin tehtynä, tietenkin.

Ai niin, tässä vaiheessa osa ehkä ihmettelee, että mitä eroa näillä kahdella on? Maallikoidaanpas:

Roolipelit on sitä, kun joukko nörttejä istuu kokispullojen kanssa pöydän ympärillä ja juttelee; liveroolipeleissä he juoksevat hopeiset patongit kourassa pitkin Nuuksion metsiä. Ero on merkittävä.

Olen leikitellytkin ajatuksella kehittää seuraavasta elokuvasta myös roolipeliseikkailun, ja katsoa, mitä kiinnostavia elementtejä, dialoginpätkiä ja yllättäviä käänteitä tällainen lähestyminen voisi tarjota käsikirjoittamiselle.

Muitakin roolipeliyhteyksiä Wreckin historiasta löytyy: tapahtumat. Ropecon 2003 Espoon Dipolissa kutsui meidät paikalle esitelmöimään elokuvastamme, ja vedimme salin tupaten täyteen ja esittelimme siellä trailerimme. Reissu oli monessa suhteessa hauska (sanoisinpa jopa, että helvetin hauska -Rigi), minä ja Jarmo olimme paikalla etukäteen järjestelemässä ja lämmittelemässä porukkaa, ja juuri kun esitys alkoi, Samuli soitti että hän sai trailerin valmiiksi ja he lähtivät ajamaan kohti Helsinkiä - Tampereelta. Esitysaikaa oli varattuna kaksi tuntia. Tuli hieman kiire - keskinopeus oli melkoinen, mutta ehdimme ajoissa ja saimme pyöräytettyä trailerin hurraavalle yleisölle. Tapahtuma oli kannaltamme äärimmäisen positiivinen, ja uskoisin, että saimme myös roolipeliporukat puolellemme - ja mitä myöhemmin olen ymmärtänyt, monet faneistamme tunnustautuvat tähän harrastajaryhmään.

Tänä vuonna tarkoituksemme on olla esillä jos jonkinmoisissa tapahtumissa, mutta niistä kerromme tarkemmin myöhemmin. Kevään alkajaisiksi kuitenkin pyörähdimme Conklaavi-tapahtumassa Turussa esittämässä elokuvan, vastaamassa pariin hyvään kysymykseen ja myymässä muutaman DVD:n. Tapahtuma oli luonnollisesti melkoisesti Ropeconia pienempi, mutta ainahan se on mukava lähteä vähän irrottautumaan toimistolta ja tapaamaan Wreck-ihmisiä. Kärvistelimme Samulin kanssa kaljanhimoissamme - itse ostin sikspäkin ja luttasin autossa, ja baarijalkaa vipatti melkoisesti. Yritimme houkutella Wreckin kuvaajaa, Ahomantilan Samia, parille tuopille, mutta aikataulut menivät ristiin. Myöhemmin, kovista yrityksistämme huolimatta emme löytäneet yösijaa ennen kuin oli liian myöhäistä, joten hyppäsimme takaisin autoon ja surautimme takaisin Tampereelle neljällä valolla varustettujen autojen pyyhkiessä vastaan pitkät päällä. Mikähän sekin ajatuskatkos mahtaa olla, itse en ole autoileva henkilö, mutta voin vain kuvitella kuinka mukavaa kuskille on sadan kahdenkympin vauhdissa kun mustat pisteet juoksevat sokaistuneessa näkökentässä.

Juttelimme matkalla pitkät pätkät julkistusaikataulustamme. Melko pian uskallamme raottaa hieman seuraavan elokuvamme yksityiskohtia. Stay tuned, kuten lontoon kielellä sanotaan.

Star Wreck- tiimi on melko kysyttyä tavaraa jos jonkinmoisilla tapahtumilla, niin leffaesitysten kuin luennoinninkin muodossa. Olemme käyneet bisnesmiesten sisäpiiritapaamisissa esitelmöimässä, peräkylillä näyttämässä leffaa ja leffafestareilla Norjassa. Meitä on kutsuttu raatiin pienemmille leffafestareille, ja elokuvanäytöksiä järjestetään ympäri maailmaa - viimeksi mm. Exit-festarit, yksi Euroopan suurimmista musiikkifestivaaleista, halusivat Wreckin ohjelmistoonsa. Ja mehän reissaamme mieluusti - tai no, minä ainakin. Samuli on väliinsä nihkeä lähtemään, enkä voi syyttää: häsläys paikalle päätymiseen on uskomaton, toisaalta vielä ei ole juuri jouduttu katumaan. On äärimmäisen tärkeää saada konkreettista palautetta juuri niiltä tyypeiltä, jotka juuri pääsevät Wreckin näkemään, ja keskustelemaan niiden kanssa kasvotusten, jotka tavalla tai toisella ovat elokuvasta kiinnostuneita. Voinen pitää itseäni melko kelvollisena esitelmöitsijänä, ja stailatut PowerPoint -kalvot ja muu mukava ekstramateriaali ovat mukavaa lisätauhkaa. Meitä onkin kiitelty usein mainioista ja mielenkiintoisista esityksistä, ja tiedän, että rapainen seurueemme tuo kivaa vaihtelua kraka-ja-halpa-puku -perusasetelmaan, jota suuri osa puhujista edustaa. Hauskana huomiona mainittakoon, että meitä ei niinkään kutsuta kovin monille leffafestareille, koska edelleenkään Star Wreckiä ei pidetä oikeana elokuvana Suomen “niissä piireissä” - eihän taustalla ole ensimmäistäkään taideaineiden opiskelijaa! Nuhjuiset pikkutakit, tuhnuinen punkkuhumala ja bunuelilla pilkutettu viisastelu tarjoavat meille siis vielä käymättömän korpimaan. Siitäkin huolimatta, että työskentelemme äärimmäisen määrätietoisesti maamme elokuvamaailman isoimpien tahojen kanssa, rivitaikkilaisen asenne leffaamme kohtaan jotenkin nuiva - toisaalta, emme me elokuvaamme heille tehneetkään.

Se, mistä yleensä tykkään kertoa puhuessani ihmisille on tietenkin Star Wreckin taustat. Kuinka älyttömällä innolla päästiin alkuun, ja miten into muuttui ammattitaidoksi mitä lähemmäs loppua kohti päädyttiin. Otan aina esille Internetin erinomaisena työkaluna niin elokuvan levityksessä kuin sen tuotannossakin, ja se onkin asia josta voisin puhua kunnes sylki loppuu suusta, kieli takertuu kitalakeen ja kuolen nestehukkaan. Nämä asiat herättävät aina keskustelua ja kiinnostusta, mikä on äärimmäisen tärkeää myös jatkon kannalta, sillä näin kykenemme kuivatestaamaan ideoitamme ennen kuin esittelemme niitä rahoittajatahoille - ja kukapa tietää, vaikka yleisössä istuisikin joku, jolla on sopivasti avoin katse ja liian painava lompakko.

Viimekertainen reissumme, ITK-seminaari Hämeenlinnassa, järjestettiin isossa hotellissa, ja kaikkiaan seminaarissa oli paikalla tuhannen viisisataa naamaa. Aihe jäi minulle hieman epäselväksi, mutta tietoverkkoihin se liittyi. Törmäsimme kuitenkin paljon tuttuihin naamoihin näiltä tiimoilta, media-, peli- ja muuta tutkijaporukkaa, firmaheppuja ja sen suuntaista ryhmää. Vedimme saliin kohtuullisesti porukkaa, vaikka ohjelmamme oli vähän hankalasti pääaiheiden ja illanviettotapahtuman väliin sovitettuna. Tavalliseen tapaamme juttelimme aluksi perusfaktat leffasta, ja pistimme rainan pyörimään. Olemme oppineet, ettemme jää kärsimään paikan päälle, sillä mikään ei ole kauheampaa kuin komediaohjaajana istua yleisössä ja odottaa, toivoa ja rukoilla että ihmiset nauravat eivätkä pitkästy kesken kaiken. Seminaarit eivät ole kovin hyviä paikkoja leffojen esitykselle, sillä yleinen ramppaaminen on enemmänkin sääntö kuin poikkeus, ja keskittymiskyky on ihmisillä rajoittunut neljäänkymmeneenviiteen minuuttiin.

Kato ei tällä kertaa ollut kovinkaan paha, ja joukossa oli muutamia aiheesta erittäinkin kiinnostuneita, ja jälleen kerran tekijänoikeusjärjestelmä herätti paljon keskustelua. Se onkin asia, josta olen ajatellut nakutella tänne tekstiä, ja mieleni tekisi esitelmöidä muutama muukin taho, jotka asiaa pohtivat hyvin vahvasti käytännön ja teorian kantilta. Painetta muutokseen piisaa… Mutta siitä lisää myöhemmin.

Kovin jännitäviä tilaisuuksiahan eivät nämä seminaarit ole - ainakaan, kun yleensä ryysäämme pihalle aina juuri ennen iltaohjelman alkua, joka koostuu käsittääkseni humalaisten seminaarivieraiden keskinäisistä pariutumisriiteistä ja sekalaisesta verkottumisesta. Keski-ikäiset ovat omalla tavallaan hauskaa ryyppyseuraa, elämänkokemus ja eroavat käsitykset maailmasta tarjoavat vähän poikkeuksellista vinkkeliä siihen, miten esimerkiksi bänditouhuissa pyörivät tyypit asiat näkevät. Ja, kuten aina ihmisten kanssa tekemisissä ollessa, heräävät loputtomat virrat ideoita älyttömistä sketsi- ja leffahahmoista.

Kun väkinäinen duo, Ville Loposen näköinen kikkaratukka ja pikkutuhmasti pukeutunut parinsa, kapusivat lavalle ja löivät soimaan nauhan pakollisia laivaiskelmiä, ryntäsimme ulos ja pitsan kautta takaisin Tampereelle.
Hyvin pidettihin, vähältä piti jottei ruokittu, kuten vanha sanonta tietää kertoa. Ja saatiinhan jokunen DVDkin myytyä!

Seuraavana päivänä suuntasimme roolipeliaiheiseen tapahtumaan Turun Conklaaviin, mutta siitä lisää myöhemmin. Parin viikon päästä onkin luvassa kolmen päivän seminaariristeily, jonne minut on kutsuttu puhumaan. Se pelottaa jo etukäteen…

Täytyy tänne bloginkin puolelle pistää scifisuositus, ehkäpä hieman odottamaton sellainen - nimittäin brittiläinen lastensarja Doctor Who.

Niin. Lastensarja. Sarja alkoi Briteissä 60-luvulla konseptinaan opettaa lapsille historiaa aikamatkailijan opastuksella. Siitä se sitten lähti ja muuttui kotimaassaan hillittömän suosituksi scifi-ilmiöksi ja ihan rehelliseksi scifisarjaksi.

Kukaan brittiläistä pop-kulttuuria yhtään seurannut tuskin on välttynyt Doctor Who -viittauksilta, sillä sarja pyöri vuodesta 1963 vuoteen 1989 ja ehti kasvattaa parikin sukupolvea brittejä. Suomessa tätä vanhaa sarjaa ei ole kuitenkaan taidettu koskaan nähdä. Alkuperäistä sarjaa kirjoitti myöskin eräs Douglas Adams, joka sen jälkeen taisi kirjoittaa jonkin unohduksiin painuneen kuunnelman ja kirjasarjan…

Viime vuonna sarja jatkui pitkän tauon jälkeen ja TV2 ryntäsi apajille - sarja alkaa Suomessa sunnuntaina 3.9. kello 20.00.
Se on edelleenkin tarkoitettu koko perheen viihteeksi ja esitysaikakin on suhteellisen aikaisin lauantai-iltaisin. Mutta ei kannata säikähtää. Brittien käsitys koko perheen sarjasta kun tuntuu olevan se, että lapset pelotellaan sohvan taakse piiloon ja sitten aletaan viihdyttää aikuisia. Ihmisiä kuolee, sankarit mokailevat ja onnellisiin loppuihinkaan ei voi luottaa.

Muutenkin Tohtorilla on pullat todella hyvin uunissa. Tuottajana häärii Russell T. “Queer as Folk” Davis ja kirjoittajissa on mm. Mark “League of Gentlemen” Gatiss ja Steve “Coupling” Moffat. Pääosassa on Christopher “28 Days Later” Eccleston. Tekijät ovat alkuperäisen sarjan faneja ja se myöskin näkyy siinä, että paskimmatkin jaksot on selkeästi tehty rakkaudella.

Pilotti “Rose” ei tee kovinkaan kummoista vaikutusta, joten sen perusteella ei kannata luovuttaa. Sen lisäksi vältellä kannattaa jaksoparia “Aliens of London / World War Three” - ellei sitten pidä todella hauskana ajatusta jatkuvasti piereskelevistä muukalaisvalloittajista suorana metaforana Irakin sodalle. Lapset luultavasti (toivottavasti?) pitävät noista jaksoista kuin hullu puurosta.

Oma suosikkini jaksoista on “Dalek”, joka olisi helvetin kova jakso missä tahansa scifisarjassa. Samoin uusin jaksopari “The Empty Child / The Doctor Dances” oli mainio ja oikeasti pelottava(!). Jotain hyvää osasikin odottaa jakson kirjoittajalta Steve Moffatilta, onhan miehen oma sarja Coupling (Nelosella nähty nimellä Paritellen) ehkä kaikkien aikojen paras sitcom.

Itse en sarjalta paljoakaan odottanut, mutta jäin koukkuun. Samoin kävi kämppikselle ja eräälle naispuoleiselle kaverille, kun heille jaksoja näytin. Erityisesti tätä voi suositella nuoremmille sisaruksille näytettäväksi. Tämä on niitä sarjoja, joihin jos lapsena koukuttuu, niin on koukussa vielä kolmekymppisenäkin.

Kannattaa kokeilla, kun kerran sarja Suomeenkin saapuu. Vielä kuitenkin varoituksen sana: Doctor Who ei loista tehosteilla. Visuaalinen tyyli saattaa muutenkin olla nykysarjoihin tottuneelle aika shokki, sillä tässä sarjassa on valoa ja värejä. Se loistaa nimenomaan sillä, että jaksot ovat erittäin hyvin kirjoitettuja.

Se täytyy myöntää, että rakenteellisesti ja tarinallisesti nuo Davisin käsikirjoitukset eivät ole ole mitenkään mallikelpoisia. Mutta tunnelma, dialogi ja henkilöiden kirjoitus on mainiota. Myöskin tarinat ovat kertomisen arvoisia ja ihan oikeasti kertovat jostain. Se on nykyään aika harvinaista. Eli vaikka löytäisin tuosta kauden lopetuksesta montakin valittamisen aihetta, niin kokonaisuus toimii sen verran loistavasti, ettei niistä välitä.

Kun nyt saunakokemuksia päästiin vertailemaan, heitetään peliin omat huomioni venäläisestä yleisestä saunasta, jossa piipahdimme Älymystön Venäjä-reissun toiseksi viimeisenä päivänä. Lojuimme Jurin kämpillä kutakuinkin omissa nesteissämme pyöriteltynä, takana kymmenen tuntia junassa istumista, juopottelua ja tupakansavua. Suihkussa olisi ollut mukava käydä, mutta se ei ollut kovin helposti järjestettävissä joistakin syistä, jotka valuivat kielimuurin ja kiireen mukana poistovesikanavaan. Pääsimme kuitenkin yhteisymmärrykseen siitä, että haluamme valella kehomme vedellä tavalla tai toisella, joten idea yleisestä saunasta tuntui hyvältä.

Saunajärjestelmä toimii kutakuinkin niin, että nämä yleissaunat ovat vuoropäivinä naisille ja vuoropäivinä miehille tarkoitettuja. Orlovin Danilov ja muut demonit -kirjassa puhutaan paljon Moskovan yleisistä saunoista, joten innostuin ajatuksesta ja mahdollisuudesta päästä näkemään tätä puolta suuresti. Saunarakennus muistutti lähinnä vanhaa kolhoosisovhoosivenäjänaikaista virastotaloa, mutta yllätykseksi sisältä paljastui perivenäläiseen tapaan rapautunut ja huonokuntoinen mutta kuitenkin viihtyisän näköinen monikerroksinen saunatila. Gosha varasi meille oman privaattisviitin, jossa pystyimme rauhassa istuskelemaan ja höpisemään vesitonkkien ja oluiden äärellä.

Peseytymishuone oli kaakeloitu ilmeisimmin vähän ennen sotaa, ja teräspenkeillä tönötti saaveja joissa lillui vihtoja. Tasainen venäjänkielinen puheensorina toivotti meidät tervetulleiksi, ja parikymmentä alastonta venälälistä äijänkörmyä peseytyi, kuurasi, istuskeli tai muuten vain hengaili salissa. Merkittävänä erona meihin oli lipokkaat, nämä muoviset tossukat joita kuka tahansa yhtään paria askelta pidemmälle ajatteleva kantaa mukanaan yleisessä saunassa, eipä tullut itselle mieleen. Muutenkin vähän epäilyttävässä kunnossa oleva sauna olisi varmasti ollut mitä oivallisin paikka kunnon jalkasienelle, mutta turha siitä oli sen pidemmälle murehtia. Pesimme ja siirryimme saunatilaan.

Tilana paikka ei juuri eronnut suomalaisista joukkosaunoista, ihmiset istuivat pefleteillään (joita muuten myöskään emme ollet hoksanneet hankkia, tervetuloa persherpes…) ja vihtoivat kaksin käsin toisiaan. Kiuas sijaitsi luukun takana ja tarjoili äärimmäisen pehmeät, tasaiset ja juuri sopivan kuumat löylyt.

Hikoilimme saunassa ja istuskelimme “vippihuoneessamme” - joka siis tosiaan oli käytännössä jonkunlainen varaston ja pukuhuoneen välimuoto - pitkälti toista tuntia. Nikolai saapui jossakin vaiheessa mukaan täydentämään kaljavarantojamme ja piipahti itsekin saunomassa, ja poistuimme lopulta erittäin rentoutuneina Pietarin iltapäivään, yhtä elämänmakuista kokemusta rikkaampana. Eikä edes kaltaiselleni hygieniafriikille tarttunut mukaan mitään tuliaisia. Kaikkiaan Venäjän-reissulla oppi kohtuullisen tarpeellisen kyvyn olla narisematta jokaisesta vähän paskaisemmasta tilasta johon joutuu astelemaan, se on lopultakin vain pintakerrosta. Vessat olivat kaikkialla järjestään järkyttäviä ja suihkutilojen seinät itkivät ruskeaa… mitä ikinä se on, mitä kaikki hygieniatilat alkavat vuotaa vanhetessaan. Mutta aivan mainiosti ne toimivat joka tapauksessa. Tällainen länsimainen yletön puhtaushysteria menee paikoitellen vähän turhan pitkälle.

Venäläinen julkinen sauna on miehisyyttä tiivistettynä: hikeä, rumia äijiä, konsonanttirikasta kielenkäyttöä ja kaljaa.