blog.starwreck.com

Katsoinpa tässä alkavien syksyiltojen ratoksi viime aikojen kiiteltyimpiin kotimaisiin elokuviin kuuluvan, kahdeksan Jussi-patsasta napanneen Aki Louhimiehen ohjaaman elokuvan Paha maa. Tämä suomalaisia kansallistuntoja syvältä ruoppaava elokuva on monesti tullut lasketuksi parhaimpien suomalaisten elokuvien joukkoon, ja myös allekirjoittanut on valmis myöntymään väitteeseen. Paha maa on paras suomalainen elokuva, jos ”parhaalla” tarkoitetaan sitä, että kasataan mahdollisimman monta toimivaksi havaittua elementtiä päällekkäin, ja ”suomalaisella elokuvalla” sitä, että elokuva rakennetaan kaikkien inhimillisten kärsimysten rutaisimpien sopukoiden sörkkimisen ympärille.

Vaan mitäpä muuta voisi odottaakaan elokuvalta, joka pohjautuu Eppu Normaalin ”Murheellisten laulujen maan” ympärille, ja on peräti jaksotettu kertosäkeen ”työttömyys, viina, kirves ja perhe / lumihanki, poliisi ja viimeinen erhe” mukaan? Käsikirjoittaja Westerberg, joka muistetaan parhaiten roolisuorituksestaan Ruusun ajan perheen poikana, on läjännyt ämpäriin näistä elementeistä koostuvan kuralällin, töntännyt sen hiekkalaatikolle, tule-tule-hyvä-kakutellut hetken ja voilá! – käsissä on suomalaisen elokuvan ylituunattu ruumiillistuma! Pahasta maasta ei puutu muuta kuin Joutsenlaulu lopputekstien taustalta, muuten kaikki on jetsulleen kohdallaan: Sulevi Peltola humalassa, Vesa Vierikko sivuroolissa ja Jasper Pääkkönen nuorisorikollisena.

Pahan maan tarina näyttää ensikatsomalta monimutkaiselta, akselinsa ympäri kiertävältä modernilta episodidraamalta, mutta läpi paistaa paikoitellen melko korni ja yksioikoinen väkisinsovittaminen. Loppujen lopuksi elokuvan kantava riimi kahlitsee käsikirjoittajan sen verran tukevasti, että yhteyksiä on välillä jouduttu venyttämään pidemmänkin kautta että vaaditut tavut tulevat täyteen. Hattua on kuitenkin nostettava sinne tänne ripotelluille hienoille yksityiskohdille ja oivalluksille, jotka antavat elokuvalle oman ärmätin lisämausteensa.

Perustarina esittelee läjän päähenkilöitä – työttömäksi jäävän opettajan, vaimonsa menettävän opettajan, sekakäyttäjästä leivänsyrjään rämpivän sijaisopettajan ja pari muuta surullista ihmiskohtaloa. Kaikkien kohdalla melko yllättämättömästi asiat alkavat rytistä päin persettä heti kättelystä lähtien, ja jokainen sotkee ystävänsä, sukulaisensa, lapsensa ja kaikki muutkin mukaan liemeensä. Näissä nesteissä sitten rämmitään ensin tunnin verran melko tiivistahtisesti, ja sitten kurjuutta alleviivataan entisestään, ja lopulta repsahdetaan kunnon paasaukseen. Ohjaajat, käsikirjoittajat, näyttelijät ja valaisijat ja ketkä nyt kameran takana kulloinkin ovat huseeranneet seisovat sormi pystyssä ja varoittavat viinan, huumeiden ja rikollisuuden vaaroista. Saman asian ajaisi, jos tekisi elokuvan humalaista näyttelevästä Sulevi Peltolasta, joka on edelleenkin maamme kovimpia ja elämänpiiskaamimpia näyttelijöitä.

Kotimaisen tähtikaartin tulkitsemat roolit mennä vipeltävät välillä ohi, välillä hieman kulmia viistellen, mutta Peltolan roolisuoritus pysäyttää vaikka junan. Vetiset, punakat silmät, vapisevalla äänellä AA-kerhon kokouksessa mutistu alkoholistin ripittäytyminen ja kömpelöt yritykset lähestyä vastakkaista sukupuolta ovat rautaista tavaraa. Valitettavasti samaa ei voi sanoa kansamme lempilapsesta Pääkkösestä, joka onnistuu kyllä tavoittamaan ärsyttävän luonnevikaisen teinikakaran aaltopituuden, mutta harmillisen isolta osalta kiitos kompuroivan roolisuorituksen.

Suomi on outo maa: täällä tehtaillaan länsieurooppalaisilla tuotantoarvoilla itäeurooppalaista melankoliaa, ja itäeurooppalaisilla opeilla tavoitellaan länsieurooppalaista poljentoa. Loppupeleissä Paha maa yrittää nitoa Tolstoin jotain tarinaa, jota en ole lukenut, yhteen Eppujen kanssa, ja ohjaaja tarjoilee Unelmien sielunmessun kuvastoa toisesta päästä. Tuloksena on epätasainen, ylipitkä mötikkä, jota ei voi kuvailla kuin parhaaksi kotimaiseksi elokuvaksi, mitä sillä sitten ikinä tarkoitetaankaan.

Näin arvostelun aluksi sanottakoon muutama sana omasta suhteestani tietokonepelaamiseen. Lienen sellainen melko keskiverto uudelleenherännyt PC-pelaaja - pelaamisessani on ollut ronski tauko siitä, kun joskus ammoisina aikoina hakkasin Wing Commandereita ja Tie Fightereita, ja muistelisin, että Quake I:n jälkeen en juuri peleihin koskenut. Joitakin vuosia sitten yllätin itseni ostamalla paljon puhutun Grand Theft Auto 3:n ja hakkaamalla sen läpi. Siitä eteenpäin olen ollut iloinen, jos olen tiennyt että hyllyssäni lepää joku peli, jota nakutella niinä harvoina hetkinä joita töiden jälkeen ennen nukkumaanmenoa sattuu löytymään.

Kiroukseni pelaamisen kanssa on aina ollut se, että olen melko paska tietokonepelaaja. En ole koskaan pärjännyt kovin kummoisesti peleissä, enkä toisaalta ole löytänyt itseltäni sellaista ”tyhjänpäiväseen” suuntautuvaa pitkäjänteisyyttä alkaa opetella näppäinyhdistelmiä tai älytöntä CS-tilannenopeutta. Poikkeuksia toki on ollut: Stuntsissa hinasimme ystäväni Yletyisen kanssa Default-radalle ennätyksiksi 58 sekuntia (Muistelisin, että päästiin kaverini Janin kanssa nelosella alkaville luvuille -Rigin huom.).

Miten olisi, jos menisit itse asiaan?

Call of Cthulhu – Dark Corners of the Earth lähtee liikkeelle oudosta kohtauksesta kultistien valtaamalla talolla, ja esittelee värittömän päähenkilömme, tutkija Jack Waltersin. Värittömyydellä tarkoitan sitä, että hahmo on aika tyypillinen ja ei kovin persoonallinen, näyttelijän ääni on suorastaan tylsänomainen, mutta hahmo itsessään on myös tyhjä taulu, johon pelaaja voi lisätä parhaaksi katsomansa ominaisuudet päälle. Walters kehittyy pelin edetessä huomaamattomasti kokonaisemmaksi hahmoksi. Tässä kehityksessä on todellakin bonuksena se, että hahmon mukaan pultattu persoona ei juuri rajoita pelaajan valintoja, ja koska kaikki tapahtuu Waltersin pään ehdoilla, hahmoon samaistuu ikään kuin väkisinkin.

Todellakin, pelissä kiinnostavinta on erinomainen äänimaailma ja vahvasti Waltersin silmien ja korvien kautta koettu ympäristö. Kun asiat alkavat mennä pahasti pieleen, Waltersin maailma alkaa heittää häränpyllyä, ja kauhu ja pelko esitetään tukkoutuvina ääninä, päänsisäisenä supinana ja näkökyvyn hämärtymisenä. Pelaamisen parhaat puolet perustuvat nimenomaan sekä Waltersin oman pään sisällä hyörivien kauhunsekaisten ajatusten vaimentamiseen, että askelten ja vihollisten puheiden kuuntelemiseen.

Kultistien talon kellarista löytyy jotakin, joka täräyttää Waltersilta sukat jalasta, ja vie hänet kuudeksi vuodeksi Arkhamin mielisairaalaan – minnepä muuallekaan. Varsinainen peli alkaakin vasta tämän ajan jälkeen, kun muistinmenetyksestä kärsivä Walters yrittää kasailla elämäänsä etsivätoimistonsa turvin, ja päättää ottaa toimeksiannokseen erään katoamistapauksen Innsmouthissa.

Pelin ensimmäinen jakso on loistava visiitti Innsmouthin takapajuisessa, sisäsiittoisessa ja rumien ihmisenköriläiden täyttämässä kaupungissa. Tutkimukset johtavat ensin kaupungin synkimmille sivukaduille, ja lopulta järkyttäviin, ruumispinojen täyttämiin kellareihin. Kun kaupunkilaiset saavat tarpeekseen tunkeilevasta tutkijasta, alkaa ihmisjahti läpi raivoon heränneen kaupungin.

Aseilla räiskiminen loistaa poissaolollaan piristävästi ja huomattavasti tunnelmaa lisäten liki pelin puoleenväliin, ja senkin jälkeen ammuskelu on kutien vähäisyyden takia vähintäänkin huono tapa selvitä. Edelleenkin järkevintä on hiippailla nurkissa ja höristellä korvia sen varalta, että joku tupsahtaisi nurkan takaa vastaan. Toki välillä haulikoille, pistooleille, revolvereille ja Thompsoneille käyttöä löytyy, mutta kaikeksi onneksi ne eivät rakenna selviytymisen kannalta kaikkein oleellisimpia tekijöitä peliin.

Konsolimaisuudet ovat asia, josta Call of Cthulhu: Dark Corners of the Earthia on kritisoitu, ja aivan oikeutetusti. Tallennuspisteet ovat hölmö ajatus, ja koko tallennusjärjestelmä vaikuttaisi vähän kiireessä läpifuntsitulta. Teknisesti muutamia hölmöjä kömmähdyksiä tulee vastaan siellä täällä, tekoälyt ovat melko yksioikoisia, ja itselääkintä aiheuttaa turhaa hämmennystä.

Harmillisimpia tunnelman romuttajia ovat kuitenkin muutamat selittämättömän typerät jaksot, joissa mäiskitään myyttisiä olentoja turpaan milloin ohjuksilla ja milloin sähkölatauksilla. Ne vetävät pohjaa taitavasti rakennetulta tunnelmalta, jossa pelaaja on vain vain pelinappula jättimäisten tapahtumien myrskyissä.

Huolimatta muutamasta pölhöilystä, viesti saadaan kuitenkin tankattua varsin tehokkaasti pelaajan päähän. Avuttomuus on käsinkosketeltavaa kyläiläisten ja ties minkä jahdatessa Waltersia pitkin kaupungin kattoja, kultajalostamon rapistuneita käytäviä ja merenalaisen kaupungin vankitunneleita. Hatara mielenterveys repeilee suurten muinaisten läsnäolon vahvistuessa, mikä lopulta tuo Waltersin niin suurten tapahtumien äärelle, että koko ihmiskunta on vain kärpäsentahra jättimäisissä, vuosimiljoonia kestäneissä sodissa. Kaikeksi onneksi Walters ei ole ratkaisemassa näitä sotia. Kaikeksi onneksi Waltersin osuus koko suuressa suunnitelmassa on tuskin huomattava.

Cthulhu-mytologia peleissä pääsee Dark Corners of the Earthissa edeltäjänsä Alone in the Darkin aikaiseen kunniaansa, ja pyyhkäisee pois liudan naurettavia yritelmiä pelihistoriasta matkan varrelta. Vielä kun elokuvamaailmakin uskaltaisi lähteä samaan kelkkaan, saisi hiljaksiin kuoleva Cthulhu-mytologia uudet siivet selkäänsä.

Ps. Nyt kun tämä peli on pelattu, suositelkaahan kirjoittajalle muita, paskat housuun täräyttäviä pelejä. Seuraavaksi hankintalistalla on Prey, ja vaikka se nyt ei varsinaisesti olekaan kauhupeli, sen demo oli kyllä monessa suhteessa niin vakuuttava että taidanpa marssia kauppaan ja hankkia sen.

Suomalaisen kung-fu -elokuvan Jadesoturin traileri on ilmestynyt. Sen löytää elokuvan kotisivuilta ja Irc-galleriasta.

Komeaa kamaa ja Raudan synty on oikein jämäkkää suomalaista mytologiaa trailerispiikiksi. Eli suurelta osin vaikuttavaa kamaa ja nousi entistäkin korkeammalle katsottavien elokuvien listalla. Mutta. Aina on mutta. Jostain syystä traileriin oli leikattu yksi siihen erittäin huonosti sopiva ja suomielokuvamaisuudessaan kerrassaan veret seisauttava repliikki. Galleriassa ja toimistolla nähtyjen reaktioiden perusteella se ei ollut kovinkaan onnistunut valinta.

Mutta, nyt kun tiedätte varoa, niin voittekin sitten mennä turvallisin mielin trailerin katsomaan ja nauttia täysin siemauksin niistä kaikista muista kohdista.

Edit: Löytyy näköjään myös YouTubesta

Viime syksynä Mindtrek-gaalan jälkeen Samuli, Timo ja minä seisoskelimme Finlaysonin palatsin edustalla. Tunnelma oli korkealla, sillä ilta oli kulunut hauskojen tyyppien kanssa jutellessa. Alkoholijuomia oli nautittu maltillisia määriä ja olimme kätelleet joukon heppuja, jotka varmasti tienaavat vuodessa enemmän, kuin me siihenastisessa elämässämme.

Puhuimme siitä, mitä meidän pitäisi seuraavaksi tehdä. Olimme kirjoittaneet ja lukeneet ison kasan synopsiksia ja heitelleet vielä enemmän ideoita. Muutamat olivat olleet hyviäkin, mutta kaikki oli hylätty. Silti keskustelut tuntuivat aina palaavan yhteen ainoaan ideaan - niin silloinkin. Se oli hylätty, koska eihän kukaan voisi tehdä sellaista elokuvaa. Ja juuri siksi se kutkutti mielessä.

Jälleen kerran palasimme siihen ideaan. Nauroimme sille, että kohta päädymme oikeasti tekemään sen. Se olisi niin absurdia, että se oli hauskaa. Nauroimme oikeastaan aika paljon kovempaa, kuin olisi soveliasta gaalavieraiden valuessa hiljalleen ulos. Tiedätte varmaan sen naurun, jota nauretaan kun joku heittää vitsin, jonka tietää todeksi, mutta ei haluta myöntää sitä edes itselleen. Se oli juuri sitä naurua.

Parisen kuukautta myöhemmin tuo elokuva sai nimekseen Rautataivas. Maailman lehdistö raportoi sen olevan Star Wreckin tekijöiden seuraava elokuva. Eilen paljastimme, että Rautataivaan käsikirjoittaa Finlandia-voittaja Johanna Sinisalo.

Vähän vakavammina sioista kerrotaan virallisessa lehdistötiedotteessa. Ensimmäisenä sen ehti uutisoimaan DNA Internet. Siinä ei kestänyt kuin 20 minuuttia lehdistötiedotteen lähetyksestä julkaisuun.

Viikonloppuna järjestetään Finncon 2006 ja Energia saapuu paikalle kertomaan hieman lisää Rautataivaasta.

Energia nousee vertauskuvalliselle lavalle sunnuntaina kello 18.00, jolloin paljastamme Rautataivaan käsikirjoittajan ja juttelemme elokuvasta. Vinkkinä voisin kertoa, että kyseinen käsikirjoittaja en ole minä. Eikä se ole myöskään Rudi. Tai Samuli. Eikä myöskään Timon serkun kaverin veljenpoika. Mutta Energialla olemme innoissamme… Kannattaa tulla katsomaan.

Niille jotka eivät tunne Finnconia: kyseessä on yksi Euroopan suurimpia scifitapahtumia. Samalla järjestetään myöskin Animecon, jonka nimi ei jätä juurikaan epäilyksiä ohjelmasta. Viimeksi conit vetivät yhteensä noin 5000 kävijää.

Tänä vuonna Finncon järjestetään Helsingissä Paasitornissa. Kun koko tapahtuma on ilmainen, ei ole mitään tekosyytä jättää saapumatta.

Vielä on kaksi päivää aikaa äänestää Satusuomalaista. Viime torstaisen tilanteen mukaan Keisari Pirk olisi edelleen menossa jatkoon. Finaali esitetäänkin sitten suorana lähetyksenä 24.8.

Ropecon-matkaraporttia seurannee myöskin, kunhan ehtii naputtelemaan. Lyhyesti sanottuna: kivaa oli ja Ropecon-yleisö on paras yleisö. Paluumatkalla Timo harmitteli, että olisi halunnut paasata vihaisena nettilevityksestä, mutta tunnelma oli niin kotoisa, että ei siinä saanut mitään pyhää vihaa lietsottua. Että niin mukavia olitte. Alkuviikko on mennyt Legacyjä ja roolipelejä ihaillessa…krhm…postitellessa. Ennakkotilauksetkin ovat verkkokaupassa viimeinkin muuttuneet tilauksiksi.

Loppukin Energian väki hyppää pian lepakkoautoonsa ja suuntaa Dipolin lepakkoluolaan tämänvuotisille Ropeconeille. Siellä onkin tiedossa vilskettä ja vilinää. Julkistamme Star Wreck -roolipelin, jonka ensipainos on juuri saapunut Matkahuoltoon ja täten ehtii jopa myyntiinkin… Samoin nappaamme matkalla mukaan uunituoreet Star Wreck: Legacy -dvd:t, vainv iikon myöhässä alkuperäisestä aikataulusta. Ohjelmapuolella on luvassa seminaaripuhetta, sekä Star Wreck: In the Pirkinning -esitys livekommenttiraidalla… Meitä voi tälläkin kertaa tulla jututtamaan, jos meidät bongaatte, emmekä juokse kiireisen näköisinä jonnekin (tai jotakuta pakoon).

Jos mieli tekee Wreck-kamaa, kannattaa vierailu ajoittaa lauantai-iltaan, sillä myymme tuotteita puheen ja leffaesityksen aikana/jälkeen. Muina aikoina diilerinä toimii Fantasiapelien pöytä Kaubamajassa.

Via: VideoSift

Ja antaa #starwreck -kanavan hoitaa kommentointi:

< Mulzi> jotenki tuli rautataivas tosta mieleen..
<Mulzi> rautataivas tuli mieleen sen lintu-assosiaation kautta ja oli se aika militanttinen se logokin
<Moogle> mä voisin muuten castata tsiksejä rautataivaaseen!
<Moogle> kerrankin olis jotain sanottavaa tytöille baarissa.