blog.starwreck.com

Näin arvostelun aluksi sanottakoon muutama sana omasta suhteestani tietokonepelaamiseen. Lienen sellainen melko keskiverto uudelleenherännyt PC-pelaaja - pelaamisessani on ollut ronski tauko siitä, kun joskus ammoisina aikoina hakkasin Wing Commandereita ja Tie Fightereita, ja muistelisin, että Quake I:n jälkeen en juuri peleihin koskenut. Joitakin vuosia sitten yllätin itseni ostamalla paljon puhutun Grand Theft Auto 3:n ja hakkaamalla sen läpi. Siitä eteenpäin olen ollut iloinen, jos olen tiennyt että hyllyssäni lepää joku peli, jota nakutella niinä harvoina hetkinä joita töiden jälkeen ennen nukkumaanmenoa sattuu löytymään.

Kiroukseni pelaamisen kanssa on aina ollut se, että olen melko paska tietokonepelaaja. En ole koskaan pärjännyt kovin kummoisesti peleissä, enkä toisaalta ole löytänyt itseltäni sellaista ”tyhjänpäiväseen” suuntautuvaa pitkäjänteisyyttä alkaa opetella näppäinyhdistelmiä tai älytöntä CS-tilannenopeutta. Poikkeuksia toki on ollut: Stuntsissa hinasimme ystäväni Yletyisen kanssa Default-radalle ennätyksiksi 58 sekuntia (Muistelisin, että päästiin kaverini Janin kanssa nelosella alkaville luvuille -Rigin huom.).

Miten olisi, jos menisit itse asiaan?

Call of Cthulhu – Dark Corners of the Earth lähtee liikkeelle oudosta kohtauksesta kultistien valtaamalla talolla, ja esittelee värittömän päähenkilömme, tutkija Jack Waltersin. Värittömyydellä tarkoitan sitä, että hahmo on aika tyypillinen ja ei kovin persoonallinen, näyttelijän ääni on suorastaan tylsänomainen, mutta hahmo itsessään on myös tyhjä taulu, johon pelaaja voi lisätä parhaaksi katsomansa ominaisuudet päälle. Walters kehittyy pelin edetessä huomaamattomasti kokonaisemmaksi hahmoksi. Tässä kehityksessä on todellakin bonuksena se, että hahmon mukaan pultattu persoona ei juuri rajoita pelaajan valintoja, ja koska kaikki tapahtuu Waltersin pään ehdoilla, hahmoon samaistuu ikään kuin väkisinkin.

Todellakin, pelissä kiinnostavinta on erinomainen äänimaailma ja vahvasti Waltersin silmien ja korvien kautta koettu ympäristö. Kun asiat alkavat mennä pahasti pieleen, Waltersin maailma alkaa heittää häränpyllyä, ja kauhu ja pelko esitetään tukkoutuvina ääninä, päänsisäisenä supinana ja näkökyvyn hämärtymisenä. Pelaamisen parhaat puolet perustuvat nimenomaan sekä Waltersin oman pään sisällä hyörivien kauhunsekaisten ajatusten vaimentamiseen, että askelten ja vihollisten puheiden kuuntelemiseen.

Kultistien talon kellarista löytyy jotakin, joka täräyttää Waltersilta sukat jalasta, ja vie hänet kuudeksi vuodeksi Arkhamin mielisairaalaan – minnepä muuallekaan. Varsinainen peli alkaakin vasta tämän ajan jälkeen, kun muistinmenetyksestä kärsivä Walters yrittää kasailla elämäänsä etsivätoimistonsa turvin, ja päättää ottaa toimeksiannokseen erään katoamistapauksen Innsmouthissa.

Pelin ensimmäinen jakso on loistava visiitti Innsmouthin takapajuisessa, sisäsiittoisessa ja rumien ihmisenköriläiden täyttämässä kaupungissa. Tutkimukset johtavat ensin kaupungin synkimmille sivukaduille, ja lopulta järkyttäviin, ruumispinojen täyttämiin kellareihin. Kun kaupunkilaiset saavat tarpeekseen tunkeilevasta tutkijasta, alkaa ihmisjahti läpi raivoon heränneen kaupungin.

Aseilla räiskiminen loistaa poissaolollaan piristävästi ja huomattavasti tunnelmaa lisäten liki pelin puoleenväliin, ja senkin jälkeen ammuskelu on kutien vähäisyyden takia vähintäänkin huono tapa selvitä. Edelleenkin järkevintä on hiippailla nurkissa ja höristellä korvia sen varalta, että joku tupsahtaisi nurkan takaa vastaan. Toki välillä haulikoille, pistooleille, revolvereille ja Thompsoneille käyttöä löytyy, mutta kaikeksi onneksi ne eivät rakenna selviytymisen kannalta kaikkein oleellisimpia tekijöitä peliin.

Konsolimaisuudet ovat asia, josta Call of Cthulhu: Dark Corners of the Earthia on kritisoitu, ja aivan oikeutetusti. Tallennuspisteet ovat hölmö ajatus, ja koko tallennusjärjestelmä vaikuttaisi vähän kiireessä läpifuntsitulta. Teknisesti muutamia hölmöjä kömmähdyksiä tulee vastaan siellä täällä, tekoälyt ovat melko yksioikoisia, ja itselääkintä aiheuttaa turhaa hämmennystä.

Harmillisimpia tunnelman romuttajia ovat kuitenkin muutamat selittämättömän typerät jaksot, joissa mäiskitään myyttisiä olentoja turpaan milloin ohjuksilla ja milloin sähkölatauksilla. Ne vetävät pohjaa taitavasti rakennetulta tunnelmalta, jossa pelaaja on vain vain pelinappula jättimäisten tapahtumien myrskyissä.

Huolimatta muutamasta pölhöilystä, viesti saadaan kuitenkin tankattua varsin tehokkaasti pelaajan päähän. Avuttomuus on käsinkosketeltavaa kyläiläisten ja ties minkä jahdatessa Waltersia pitkin kaupungin kattoja, kultajalostamon rapistuneita käytäviä ja merenalaisen kaupungin vankitunneleita. Hatara mielenterveys repeilee suurten muinaisten läsnäolon vahvistuessa, mikä lopulta tuo Waltersin niin suurten tapahtumien äärelle, että koko ihmiskunta on vain kärpäsentahra jättimäisissä, vuosimiljoonia kestäneissä sodissa. Kaikeksi onneksi Walters ei ole ratkaisemassa näitä sotia. Kaikeksi onneksi Waltersin osuus koko suuressa suunnitelmassa on tuskin huomattava.

Cthulhu-mytologia peleissä pääsee Dark Corners of the Earthissa edeltäjänsä Alone in the Darkin aikaiseen kunniaansa, ja pyyhkäisee pois liudan naurettavia yritelmiä pelihistoriasta matkan varrelta. Vielä kun elokuvamaailmakin uskaltaisi lähteä samaan kelkkaan, saisi hiljaksiin kuoleva Cthulhu-mytologia uudet siivet selkäänsä.

Ps. Nyt kun tämä peli on pelattu, suositelkaahan kirjoittajalle muita, paskat housuun täräyttäviä pelejä. Seuraavaksi hankintalistalla on Prey, ja vaikka se nyt ei varsinaisesti olekaan kauhupeli, sen demo oli kyllä monessa suhteessa niin vakuuttava että taidanpa marssia kauppaan ja hankkia sen.

This entry was posted on Thursday, August 31st, 2006 at 9:36 and is filed under Arvostelut. You're welcome to comment below, or link to this post. The comments are not moderated, but behave or Santa will smack you with a shovel.