Satusuomalainen: Yhyy, byhyy! Äiti, toi vei mun sankarin!
August 8th, 2006 @ 13:44 | by Timo VuorensolaHalki vuosisatoen suomalaiset ovat rakastaneet sankarimyyttejä: Kalevala on kaikkien aikojen vahvimpia mytologisia kertomuksia, ja sen jälkeen kansantarustot ovat vilisseet mitä hurjimpia kertomuksia suurista sankaritöistä ja pelottavista hirviöistä jotka rämpivät metsien kätköissä ja kallioiden koloissa. Koko kulttuurin tarinaperimä rakentuu suurten sankarihahmojen tekojen ja olemassaolon perustalle: Ahti, kotitontut, peikot, Tapio, Joulupukki ja monet monet muut hahmot. Ne ovat kehittyneet, kasvaneet ja valloittaneet nuorten, lasten ja vanhusten sydämet yhä uudestaan ja uudestaan vuosisatojen vilistäessä ohi. Mutta sitten: elokuvamaailma on tarjoillut tukevan iskun takaraivoon näille olemattomille olennoille, ja marssittanut esiin rivikaupalla hiekanruskeatukkaisia alkoholisteja, perhettään hakkaavia miehenmalleja ja reissuromantiikan glorifioimia peltotyöntekijöitä, maitotyttöjä, urheilijalegendoja ja nuorisorikollisia.
Ja nyt joukossa on uusi nimi, alle vuosi sitten julkaistun elokuvan päähenkilö, keisari Pirk. Sehän tietenkin on johtanut itkuun ja valitukseen, että miten suomalaiselle kulttuurille nyt käy kun tällaiset kakarat saavat rellestää ja tuhota tuhatvuotisen perinteemme, ja että Rokka ja Väinämöinen kääntyilevät haudoissaan niin että mullat vaan pärskyvät. Internetsykäyksillään masinoineet koko kilpailutuloksen pilalle.
Aivan aluksi olisi hyvä mennä koko jutun juurille, Satusuomalainen-kisaan itseensä: kuinka vakavissaan voidaan kuvitella, että kaikkien aikojen rakastetuin suomalaishahmo voitaisiin äänestää tekstiviestiäänestyksellä parin kuukauden aikana YLE:n kesäohjelman kautta? Tuskin kovinkaan, mutta samalla ollaan hämmästyneitä siitä, että tällaista on voinut sattua. Mutta kun otetaan päät pois auringottomista onkaloista ja katsotaan oikein tarkkaan, Pirkhän saapui paikalle kreivin aikaan: pitkiin, pitkiin aikoihin suomalaisilla nuorilla ei ole ollut yhtä ainoaa suomea puhuvaa sankaria, satumaista hahmoa josta löytyy sankarin ominaispiirre: kyky tehdä jotakin, jota minä en pysty tekemään.
Viime vuosien elokuva- ja ylipäätään viihdetarjonta ovat lyöneet tiskiin väsyneitä kuvaelmia nuorisorikollisista ja viinaa kittaavista alkoholisteista, joiden suurin saavutus on omien ihmissuhteiden sössiminen. Sankarillisuus on kaukana: kukaan ei osaa lentää, väistellä luoteja, lukea ajatuksia tai edes yksinkertaisesti tavoitella jotakin suurempaa kuin Iltalehden otsikot. Satuhahmoja ja -sankareita tehtaillaan kyllä lapsille - Rölli on siitä erinomainen esimerkki - ja vanhemmille - hyvänä esimerkkinä Raid. Mutta väliin jää järkyttävän suuri kuilu 14-25 -vuotiaille nuorille, jotka haluavat nähdä jotain elämää suurempaa tapahtuvan. Pirk nousee mitättömyydestä avaruuslaivaston kapteeniksi, matkustaa maailmankaikkeuden toiselle puolelle ja tarjoilee suurimman Suomessa nähdyn avaruustaistelun. Pirk ei ryyppää, ei soperra humalassa lauseita rakkaudesta ja epäonnistumisesta, eikä kieriskele velkakierteessä lähiön betonikolossien kuselta haisevien parvekkeiden alla.
Liekö siis ihme, että suomalaiset nuoret eivät käy katsomassa suomalaisia elokuvia? Jos suurinta draamaa näiden mielikuvitusrikkaiden ihmisten elämään tarjoillaan Kauppahallin deekujen elämäntarinoiden muodossa, ei ole ihme, että Karibian Piraatit, Hämähäkkimies ja Batman kiinnostavat enemmän: ne ovat hahmoja jostakin kaukaa, hahmoja jotka tarjoavat matkan pois loskan, paskan ja hiekanruskeiden hiusten maasta ja valavat uskoa siihen, että viidentoista vuoden opiskelurupeama, työssäkäynti ja loputon puurtaminen lopultakin tarkoittavat ehkä jotakin.
Suomi tarvitsee Pirkin kaltaisia sankareita enemmän kuin koskaan. Katselen juuri elokuvaa, jossa Vesa Vierikko huitoo aseella halvan auton edessä kahta virkapukuista poliisia ja huutaa rakkauden pettymystään ei-minkään kylän lähettyvillä olevalla tienposkella. Niin paljon kuin olen seurannut, tarina on Matti Ijäksen vahvaa, hyvää suomalaista ohjausta, joka käsittelee pettämistä ja toisaalta myös pysähtyneen parisuhteen ongelmia. Kelvollinen elokuva, ei ehkä Ijäksen parhaita mutta hyvä kuitenkin. Ongelma ei olekaan siinä, että tässä maassa tehtäisiin huonoja elokuvia - ei missään nimessä! Mutta tässä maassa on elokuvantekijöiden kärkikastissa tyyppejä, jotka ovat aikanaan luoneet suomielokuvan nykyilmeen, mutta yhtään uutta - tai ainakaan uudistavaa - naamaa sinne ei viime vuosina ole kivunnut.
Siksipä uskonkin, että Star Wreck: In the Pirkinning oli elokuva, joka tarjoili osaltaan jämäkän läiskäyksen päin kulttuurimaailman kasvoja: tämä on sitä, mitä ihmiset haluavat. Jadesoturi tulee varmasti tarjoilemaan toisen sellaisen. Ja Rautataivas kolmannen. Ehkäpä sitten uskotaan. Tehkää viidenkymmenen sijaan viisitoista hyvää perisuomalaista elokuvaa, ja panostakaa muuhunkin tarjontaan - täällä on todellakin valtava, aktiivinen joukko suomalaisia nuoria, jotka haluavat nähdä jotain ihan muuta. Mutta silti he joutuvat hinautumaan katsomaan jenkkiläisiä liiterileukoja paremman puutteessa. Suomalaiset kyllä pitävät kulttuuristaan, kunhan sen annettaisiin elää myös nuorten ihmisten maailmassa.
Archives
