Lihaa ja verta.
>>General | September 27th, 2006 @ 15:08 | by Timo VuorensolaSain kuulla juuri erään ystäväni kuolleen. Tomi oli kuollessaan 27-vuotias, ja ajoi moottoripyörällään päin hirveä Teiskontiellä Tampereella. Ei ehtinyt edes jarruttamaan.
On jotenkin tekopyhää kirjoittaa tutun ihmisen kuolemasta, jota muussa tapauksessa olisi korkeintaan sivunnut vaikkapa tällä palstalla. Aivan kuin hänen kuolemansa olisi ”ansainnut” hänelle kirjoittamisen arvoisen elämän, aivan kuin ystävistä voisi kirjoittaa julkisesti vasta kun heidän elämänsä on päättynyt. Päätin joka tapauksessa pohdiskella hieman ympärilläni olevia ihmisiä, itseäni ja keskuudestamme poistunutta Tomia matkalla Helsinkiin. Musiikiksi valitsin Ismo Alanko Säätiön ”Pulun”. Ilman takavasemmalla nakuttavia espanjalaisia tunnelma voisi olla liki harmoninen.
Tomi oli kenties yksiä oudoimpia tuntemiani ihmisiä, jopa vaikeaselkoisimpia monessa suhteessa. On myös korni tapa liittää superlatiiveja kuolleisiin tuttaviin, mutta tässä tapauksessa ne osuvat oikeaan kohteeseen. Hän oli paitsi erikoinen visionääri, myös kovan linjan skeptikko ja Tielläliikkujien etujärjestön aktiivijäsen.
Tutustuin Tomiin lukioaikoina, ja ohjasimme kolmistaan yhdessä Petri Yletyisen kanssa taide-elokuvaparodiamme, Norjalaisen huoran. Tapasin Tomin viimeksi Norjalaisen merkeissä pari kuukautta takaperin, kun sovittelimme sitä julkaistavalle Star Wreck: Legacy -DVD:lle. Norjalaisen kohtalo oli vaakalaudalla, sillä Elokuvatarkastamo pompsautti Legacyn ikärajan yhdestätoista viiteentoista taideparodiamme takia (”ahdistavia kohtauksia, viittauksia huumeiden käyttöön”), ja pidimme pitkän pohdinnan toimistolla sen päätymisestä levylle. Lopulta – onneksi – Samulia myöten kaikki osapuolet taipuivat, ja tiedän, että tämä julkaisu merkitsi paitsi minulle, myös Tomille paljon.
Yksi tapa päästä Tomin omalaatuiseen maailmaan on katsoa Norjalainen huora. Hänen huumorinsa oli selittämätöntä ja spontaania, ja suurin osa elokuvan parhaista ja oudoimmista – sanoisinko jopa ”etäännyttävimmistä” – ideoista syntyivät Tomin aloitteesta. Itse kuvauksien säätöä ja hinkkausta Tomi ei sietänyt, mutta kun päästiin toteuttamaan, hän oli vahvasti mukana. Norjalaisessa huorassa Tomi esittää kommandopipopäistä hyypiötä, joka pahoinpitelee päähenkilöä useaankin otteeseen. Hahmon selitys löytynee jostain huumeharhojen ruumiillistuman muodosta. Huomioitavaa on kuitenkin, että elokuvan lopussa, kun kyseinen kommandopipopäinen hahmo putoaa ja kuolee, ja päähenkilö ottaa häneltä pipon pois päästä, alla ei olekaan Tomi Ryynänen vaan Petri Yletyinen, elokuvan kolmas ohjaaja. Kyse oli sisäpiirin vitsistä, joka ei ihan auennut suurelle yleisölle.
Tomi oli kanssani tiettävästi ainoa ihminen, joka todella, todella piti Norjalaisesta huorasta. Keskustelimme siitä useaan otteeseen naureskellen, mutta yhteisesti myöntäen sen nerokkuuden – on tavallaan harmi, että muut eivät sitä ole löytäneet. Elokuva on ollut aina minulle sellainen, jonka olen ylpeänä halunnut näyttää ihmisille, ja saatuamme Älymystön musiikit leffaan, siitä muodostui minulle todellinen jalokivi.
Suunnittelimme moneen otteeseen Norjalaisen huoran jatko-osan, Pakokaasuun tukehtuvan miehen, kuvauksien aloittamisesta. Uusimpana tavoitteena oli aloittaa touhu tänä syksynä. Nyt, Tomin poismenon johdosta, tuntuu että elokuvan kuvaukset on aloitettava pian. Leffa on lykkääntynyt niin monesti pelkästään sen takia, että haluan siitä tulevan täydellinen, ja tänä aamuna keksin aloituskuvan, jonka jälkeen ideoita alkoi valua paperille.
Entäpä ne kymmenet, kenties sadat muut ihmiset jotka ovat tavalla tai toisella yhteydessä elämääni? Kerronko heistä muille ihmisille vasta heidän kuoltuaan? Vai pitäisikö minun tästä viisastuneena alkaa pitää ystäväblogia, jossa kirjoitan ystävistäni ja heidän edesottamuksistaan? Enpä usko sellaisen palvelevan tarkoitustaan. Pikemminkin haluaisin taas oppia keskittymään ympärilläni oleviin ihmisiin. Loppujen lopuksi ihmiset ovat ainoa syy tämän elämän elämiseen, ja jos heitä ei osaa arvostaa ihmisyyden vertaa, jäljelle jää vain tyhjiä tynnyreitä kolisteltavaksi.
Lepää rauhassa, Tomi. Oli etuoikeus tuntea sinut.
Archives
September 28th, 2006 at 8:43 am
Olen pahoillani ystäväsi kuolemasta. Hän joutui tahtomattaan siihen 27-vuotiaana kuolleiden joukkoon (James Dean, Curt Cobain…) Mikä kohtalon oikku vaanii 27-vuotiaita? Ihminen elää niin kauan kuin hänet muistetaan.
October 2nd, 2006 at 9:37 am
“Pikemminkin haluaisin taas oppia keskittymään ympärilläni oleviin ihmisiin.”
Hyvä loppupäätelmä, Timo ystäväni.
Istukaa hetken aloillanne ja miettikää mikä kaikki vaikuttaa elämäänne juuri tällä hetkellä. Vaattet päällänne, tietokone pöydällänne, cola lasissanne.. ne kaikki on joku ihminen valmistanut. Joku ehkä tekee tällä hetkellä teille lounasta, jonka kohta syötte. Ystävänne ja tuttavanne voivat miettiä teitä juuri nyt.
Ensin minut valtaa nöyryys ja sitten yhteenkuuluvuuden tunne. Elämme yhä tiiviimmin yhteydessä toisiimme vaikka emme sitä koko ajan tiedostakaan. Välillä tekee hyvää rauhoittua ja miettiä niitä pieniä mutta suuria asioita, mitkä vaikuttavat elämäämme huomaamattamme.
Ystävällistä päivänjatkoa kaikille Star Wreck -sivujen lukijoille!
October 2nd, 2006 at 10:43 am
Aina sanotaan, että pois menneet ihmiset elävät muistoissamme. Mutta ystävät ja rakkaat, jotka ovat elämäämme koskeneet elävät myöskin meidän teoissamme.
Kaikki ne pienet ja suuret teot joita meille tehdään tönivät meitä eteenpäin ja vaikuttavat siihen, kuinka me elämämme teemme. Monia suurimmista elämäämme muuttaneista asioista ei olisi ehkä koskaan tapahtunut, ilman jotain pientä ja täysin merkityksettömän oloista asiaa, joka saa katsomaan jonnekin suuntaan, tai menemään jonnekin.
Kun elämme ja olemme, se heijastuu laineiden lailla kaikkiin meidän ympärillämme ja se minusta on meidän todellinen perintömme. Ja meidän rakkaamme elävät eteenpäin teoissamme, sillä ilman heitä tulevaisuus voisi olla kovin erilainen ja olisimme varmasti erilaisia ihmisiä.
October 6th, 2006 at 12:01 am
Äitini soitti minulle torstai iltana ja sanoi; se poika joska kuoli siellä teiskoniellä, se mistä silloin puhuttiin, oli Tomi. Tuli aika outo tunne sisimpään,
hän joka oli niin läheinen ja samalla niin vieras, on nyt poissa.
Näin Tomin viimeksi noin vuosi sitten moottoripyöräilyn merkeissä, montaa sanaa ei ehditty vaihtaa, tokaistiin vaan kaiken sen kiireen keskellä että nähdään taas. Näin vuoden kuluttua, suru-uutisen kuultuani tajusin, että enää näkeminen ei ole mahdollista.
Tomi oli yksi omituisimmista ihmisistä mitä olen tavannut. Idearikas, rehti ja äärimmäisen ystävällinen. Muutimme samaan taloyhtiöön kesällä -90 ja vaikka ikäeroa oli 5v, se ei koskaan menoa haitannut. Oli kotipihalla ongelma mikä tahansa -aina löytyi aikaa auttaa, mikäli taas yksinäisyys valtasi, otti Tomi mukaan leikkeihin ja peleihin (vaikka vanhemmat kaverit
välillä sitä kovaäänisesti protestoikin). Myös koulutaipaleeni alku oli turvattu Tomin pitäessä isoimmat ja ilkeimmät rettelöitsijät aisoissaan.
Kiitos siis kaikesta ja lepää rauhassa
Lapsuudenkaverisi Mikko