blog.starwreck.com

Tällaista täällä säädetään. Kone kaatunut vasta kerran - mutta myönnetään, että se johtui käyttäjästä ja liian rivakasta muistikortin vaihtelusta.

Niin ja nämä kuvat saa siis printattuna mukaansa.

Täällä ollaan, Vista-teltassa. Tänään on vuorossa tilaisuuksia yhteistyökumppaneille, joten ovet eivät vielä ole suurelle yleisölle auki. Juuri nyt esitellään Vistan uusia ominaisuuksia ja esitetään kaavioita siitä, mitä voi ja mitä ei voi päivittää. Kuten, että XP Prota ei voi päivittää kuin Vistan Business ja Ultimate -versioihin. Sillä eiväthän ihmiset tietenkään haluaisi valita Vistan versiota vapaasti, riippumatta siitä mitä koneessa nyt pyörii.

Istuskelen Potkustartin konsolilla ja kompositoin ihmisiä komentosillalle. Mikä parasta, tämä konsoli on suoraan keskellä ja kaikilla kulkijoilla on suora näköala koneen ruudulle. Kaikki siis ppääsevät toteamaan jokaisen mokan ja jokaisen epätoivoisen säädön hetken. Sekä sunnuntaina konsolin avaruusajan ergonomiasta tutisevien käsien tärinän - luultavasti.

Mutta kone on kiva, läppäri, jossa on jopa kokonainen numeronäppäimistö.

Pysytään linjoilla, ensimmäiset kuvat löytyvät photoblogin puolelta.

Kuten helsinkiläiset ovat saattaneet huomatakin, Microsoft on kasannut melkoisella tohinalla alkuviikon ajan jättimäistä Vista-telttaa Kamppiin, juhlistamaan uuden käyttöjärjestelmänsä julkistusta.

Myös Star Wreck on mukana meiningeissä, tosin teknologiatoimittajamme HP:n kautta, joka onkin lavastanut Star Wreckin komentosillan Vista-telttaan. Me wreckiläiset olemme mekin paikalla, ja kutsummekin kaikkia fanimme Helsingistä lampsimaan mestoille morjestelmaan Tampereen ihmeitä.

Rohkeimmat voivat astua lavasteista ihan oikealle virtuaalikomentosillalle, ja valokuvauttaa itsensä Potkustartin komentajana - muistoksi saa kotiin vietäväksi kymppikuvan ihkaoikeana todisteena tästä hämmästyttävästä tapahtumasta. Onnekkaimmat saattavat päästä kuvaan itsensä Keisarin kanssa, joka vierailee paikalla aika ajoin.

Tervetuloa siis paikalle! Ja jos jotain Wreck-tarvikkeita uupuu, urhea myymälämaestromme Hukkasen Antti lupaa viihdyttää teitä tarinoillaan ja tilkitä ohessa tuoteaukot.

Selviytymistä voi seurata vaikkapa Energian photoblogin välityksellä.

Yhtäkkiä sitten on kylmä ja tuuli ja tuiverrus tunkeutuu napinläveistä ja avoimista kaula-aukoista, paljaalta päälaelta ja jäisistä näpeistä koko kroppaan. Yhtäkkiä kahlataan nilkkoja myöten lumessa ja kaikki narisevat siitä, kuinka kauhea tämä talvi nyt sitten onkaan – samat, jotka vielä pari viikkoa sitten kiroilivat lumenpuutetta ja harmaanmustaa talvea. Suomalainen ei kai koskaan ole tyytyväinen.

Energian toimistolla tajuttiin yhtäkkiä että eletään tammikuun viimeistä viikkoa. Jossain välissä oli joulut ja vuodenvaihteet ja sitten jo möllötelläänkin kevään kynnyksellä. Ainakin startti vuoteen on ollut mieltäylentävä – viime vuoden loppupuolella meinasi käydä vituttamaan ainainen hinaaminen ja paikalleen jämähtänyt harmaus, toimiston seinät kaatuilivat niskaan ja tunnelma oli sähköisen jännittynyt. Uusi vuosi selvästi ravisteli ylimääräiset ravat pois niskasta ja koko tammikuun ainakin allekirjoittaneella on ollut varovaisen positiivinen suhtautuminen tulevaisuuteen, ja vaikka itse olen ollut pääasiassa reissussa tai etätöissä, tuntuu että toimistolla fiilikset ovat kaikkiaan saaneet pienen potkun perseelle.

Yksi syy tietty näivettymiseen ovat pienet, melko nihkeät tilat (Energian toimisto on n. 60 neliötä, joista reilu parikymmentä menee puotiin – toimistotilaa on siis vain nelisenkymmentä neliötä, eli pahimmillaan kymmenkunta per naama, johon sisältyy myös keittiö ja ”kokoustila”). Siitäkään ei pääse yli eikä ympäri, että vanhat tutut naamat alkavat aika aijoin kyllästyttää, kun niitä saa katsella putkeen vuoden päivät.

Silloin, kun tunnelma on kireämpi alkavat ihmisten viehättävät ominaispiirteet kammeta pintaan pienessä työyhteisössä. Antin poikkeuksetta lentävät väheksyvät viisastelut, Samulin mustavalkoiset näkemykset ja Jarmon panikointi – ja tietenkin oma tasainen kusipäisyyteni ja vastuunvälttelyni – ovat omiaan tekemään ihmeitä työilmapiirille.

Pesänrakennusta

Kaikeksi onneksi loppuvuoden nihkeys on loistanut poissaoloaan sitä myöten kun lumi rojahti maahan ja aurinko suostui näyttäytymään myös tänne pohjoisille pientareille. Samaan syssyyn myös monet oleelliset palapelin palat, joita vuoden verran olemme toimistolla hioneet, alkavat loksahdella paikoilleen. Työnimellä ”Korpinpesä” kulkeva yhteisöllisen elokuvan tuotantoalusta –projektimme (tsekkaa lehdistötiedote) on edennyt muutamia roimia harppauksia eteenpäin. Luova Tampere –hanke päräytti meille hieman starttirahaa, jonka avulla kykenimme mm. palkkaamaan riveihimme henkilön, jolla on sekä rahkeita, kykyä että innostusta viedä monimutkainen ohjelmointi- ja yhteisönkehitysprojekti alusta loppuun. Hänestä kerromme kuitenkin myöhemmin kun aika on oikea. Lisäksi Tampereen Hypermedialaboratorion verkkoyhteisöllisyyttä tutkiva hanke Parteco, johon lähdimme viime vuonna mukaan, on alkanut poikia konkreettista tulosta - mielenkiintoisimpana varmaankin Turre Legal -lakilafkan julkaisema yhteisön luomaa sisältöä lakitekniseltä vinkkeliltä tutkiva Community Created Content -teos (jonka voi muuten ladata myös ilmaiseksikin täältä).

Rautataivaan uusista tuulista on mielenkiintoista tietoa luvassa piakkoin. Kansainvälisenä elokuvatuotantona pieni tuotantoyhtiömme ei välttämättä ole riittävän vakuuttava jotta kansainvälisiä rahahanoja vielä Star Wreckin meriiteillä höllätään – siksipä ajatus yhteistuotannosta on ollut pitkään mielessämme. Vihdoin löysimme loistavan kotimaisen yhteistuotantokumppanin leffalle, tuotantolafkan jolla on kokemusta kansainvälisestä leffabisneksestä, tietoa rahoituskuvioista ja kaikkiaan juuri oikea asenne koko näivettynyttä leffabisnestä kohtaan. Tästä ja Rautataivaasta yleensäkin tarkemmin tietoa helmikuun mittaan, pitäkäähän korvat höröllänne!

Positiivisia yllätyksiä on riittänyt myös henkilökohtaisella tasolla Energisteille: Samulille myönnettiin eilen mukava, Energia-henkeä osaltaan piristävä palkinto. Kalle Kaiharin kulttuurisäätiö myönsi Star Wreckin tuomisesta Tampereen kulttuurimaisemaan 5000€:n huomionosoituksen, ja Energian koko tiimi onnittelee urheaa tuottajaamme lämpimin käsin. Oikealle miehelle meni palkinto!

Osa teistä on varmaan ihmetellyt, että missä seuraava numero Ravenista viipyy – edellisestä on jo jokunen kuukausi vierähtänyt. Lehtinen on työn alla, tällä kertaa luvassa on ns. Research Edition – saatte sitten tietää, mitä se ikinä pitää sisällään! Ravenin voi käydä tilaamassa omaan sähköpostilaatikkoonsa täältä.

On ollut aika vaikeaa olla huomaamatta, että Entourage alkaa huomenna Subilla. Ulkomainoksia on joka paikassa ja iso banneri koristaa gallerian etusivua. Ilmeisesti Subilla on uskoa sarjaan - ja miksi ei olisi, koska se on paras puolen tunnin sarja sitten Couplingin.

Kaksi asiaa minua kuitenkin ihmetyttää. Miksi “Entourage”? Oz kääntyi “Kylmäksi ringiksi” ja kaikki nauroivat. Spaced kääntyi muotoon “Avaruuden tuntua” ja se meni kaikilta ohi. Mutta sarja, jonka nimeä yksikään suomalainen ei osaa lausua, jätetään kääntämättä. Siinäpä sitten perjantaina kysellään, että “Katsoitkos sinä sitä En… Ento… Enduroa?”

Sitten tämä SubTV:n mainoslause “HBO:n palkittu komediasarja kaveruksista”. Niin ja? Tuolla logiikalla Star Wreck olisi “Energian palkittu toimintaelokuva työtovereista”. Pitäähän se paikkansa, mutta eipä se oikein miltään kuulosta.

Mutta itse sarja. Entouragea on sanottu poikien omaksi Sex & the Cityksi, mutta älkää silti jättäkö sitä katsomatta. Onhan siinä merkkituotteita, vähemmän hienovaraista product placementtiä ja päähenkilöt, joiden seksuaalimoraali ei kestä iltapäivälehtien tarkastelua. Siinä on myöskin harvinaisen hyvin kirjoitetut henkilöhahmot, mainiosti toimivaa piikittelyä Hollywoodin suuntaan ja siihen jää koukkuun. Tässä odottelen uusia jaksoja ja sitä, miten Vincen uuden leffaprojektin mahtaa käydä. Idea oli mahtava, kaikki loksahti paikalleen ja sitten matto vedettiinkin jalkojen alta.

Niin. Saippuaahan tämä on, mutta elokuvasaippuaa. Ja se nyt sattuu jostain kumman syystä olemaan erityisen kiinnostava aihe. Voisipa sanoa, että sarjaan on helppo samaistua. Mittakaava on tietysti aivan toinen, mutta kovasti yleismaailmallisia ongelmia sarjan hahmot käyvät läpi. Sama se on, maksaako talo 5 miljoonaa vai vähemmän, jos siihen ei ole varaa. Ja kun leffa tienaa kymmeniä miljoonia, niin sitten jännitetään sitä, tuleeko 90 miljoonaa vaiko 100 ja floppi vaiko hitti.

Itse asiassa yksi elementti Entouragessa on, jonka olemme huomanneet todelliseksi tässä viimeisen vuoden aikana. Nimittäin yhdenillan jutut supermallien kanssa. No ei. Vaan puheluihin vastaaminen ja vastaamatta jättäminen. On käsittämätöntä, miten paljon draamaa siitä voidaan repiä niin sarjassa, kuin ihan oikeasti bisnesmaailmassa. Kun asiat sujuvat hyvin, niin sinulle soitetaan. Heti jos tulee ongelmia, vastausprosentti laskee. Jos hommat eivät mene putkeen, niin puhelimeen ei vastata.

Päähenkilöt ovat ensimmäisissä jaksoissa melkoisen ärsyttäviä mulkullaan ajattelevia tampioita, mutta kummasti niistä oppii pitämään. Lisäksi kaikki kasvavat sarjan edetessä. Että ei kun telkkarin ääreen torstaina kello 22.00.

Finland for thought kirjoitti tänään vähän aikaa sitten julkistetusta piratismitutkimuksesta, jonka olin ohittanut olankohautuksella. Hesari uutisoi:

Verkkopiratismi jatkuu laista huolimatta

15–25-vuotiaista suomalaisista nuorista … Ikäluokan miehistä jopa 70 prosenttia on ladannut elokuvia ja 60 prosenttia tv-ohjelmia. Käytännössä näiden kaikkien voidaan olettaa ladanneen elokuvansa laittomasta lähteestä.

Tätä samaa piratismikauhistelua on kuultu sen verran kauan, ettei sitä jaksa enää oikeastaan edes lukea. Mutta Phil sattui toteamaan mielenkiintoisen reiän tämän nimenomaisen tutkimuksen perusteluissa:

with the massive success with “Star Wreck“, the free online film that became Finland’s most popular Finnish film in history, a lot of kids may have downloaded this legal film and have never downloaded any “illegal” films.

Tässä on selkeästi tilastojen tutkimisen paikka.

Tilastokeskuksen mukaan 15-25 -vuotiaita miehiä on suomessa noin 360 000. Star Wreck on ladattu yli 4 miljoonaa kertaa. Viimeisten kolmen kuukauden aikana 42% sivujen käyttäjistä on ollut suomalaisia. Elokuvan julkistuksen yhteydessä ulkomaalaisia kävijöitä oli enemmän, joten leikataan prosentit kolmasosaan ja sanotaan, että elokuvan lataajista 10% olisi ollut suomalaisia. Tämä tekisi 400 000 latausta.

Koska tässä puhutusta väestöryhmästä 80% on käyttäjinä IRC-galleriassa, jonka Wreck-yhteisön keskimääräinen käyttäjä on 19-vuotias mies, sitä voisi muutenkin pitää suurimpana yleisön osana.

Suomalaisten voidaan olettaneen ladanneen Star Wreckin 400 000 kertaa. Heistä suurin osa on ollut 15-25-vuotiaita miehiä. Jos tästä ryhmästä 70% kertoo ladanneensa elokuvan internetistä, tekee se 252 000 lataajaa - hieman yli puolet Star Wreckin laskennallisesta lataajamäärästä.

Jos oletetaan, että tutkimukseen osallistuneista henkilöistä kaikki ovat ladanneet elokuvia vain laittomista lähteistä, loppuvat tästä maasta nuoret miehet kesken.

Mikä arvo on piratismitutkimuksella, jonka perustavaa laatua oleva oletus voidaan osoittaa täysin mahdottomaksi? No, se arvo, että ainakin tutkimuksen perusteella pääteltiin, että uusi tekijänoikeuslaki ei ole hillinnyt verkkopiratismia. Muiden tuoreiden tutkimusten mukaan vesi on edelleen märkää, tuli polttaa ja pään lyöminen tiiliseinään sattuu.

Tampereen kiälellä “ruuhka” tarkoittaa, että “kierrä Ratinan kautta”. London dialectissa se tarkoittaa, että mikään ei liiku mihinkään.

Tämä on hyvä huomata, kun lentokentälle on tunnin matka, ja lento lähtee vartin kuluttua. Kuten arvata saattaa, myöhästyimme siis paluulennoltamme komeasti, kiitos onnettoman matkailukokemuksemme ja yhteisen viimeisen minuutin periaatteemme. Tämä tarkoitti noin kolmensadan euron lisälaskua lisähotellibuukkauksen ja lipunvaihdon muodossa. Vitutti hetken, mutta nyt, kelvollisesti nukutun kolmannen yön jälkeen istuskelemme Stanstedin lentokentällä lentoliput kourassa, reput ruumassa ja mieli virkeänä, vaikka kello on vasta vähän yli viisi aamulla.

Eilisen päämäärät olivat huomattavasti kevyempiä verrattuna edellispäivään. Olimme päättäneet vain kolme asiaa: käymme Imperial War Museumissa (matkakohde valittu, kuten ehkä voi päätellä, pelkästään nimen perusteella), ostamme Samulille Back to the Futuren kolmen leffan boksin Virgin Megastoresta, ja ehdimme lennolle. Vain ensimmäinen tavotteista toteutui.

Imperial War Museum on törkeän kokoinen putiikki vähän matkan päässä parlamenttitalosta, toispual jokkee Big Benistä katsottuna. Ensimmäinen kerros on täynnä panssarivaunuja ja tykkejä, ja katosta roikkuu pari lentokonettakin. Toisessa kerroksessa esitellään sukellusveneitä, ja pari ylintä kerrosta on varattu ihmisyyttä vastaan tehdyille rikoksille ja holokaustille.

Itse odotin eniten holokaustinäyttelyltä, ja vastinettakin tuli. Näyttely kertoi natsi-Saksan nousun ja juutalaisten joukkotuhon perusperiaatteet – ei varsinaisesti mitään uutta, mutta onhan se konkreettista kun pääsee katselemaan parin sentin päästä Zyklon-B –purkkia. Eniten harmittaa, että lopultakin olimme sellaisessa hopussa, etten ehtinyt pariinkin kiinnostavan oloiseen videoesitykseen jota museossa näytettiin. Uskomattomimpana antina mieleen jäi kyllä ihka-aito natsien juutalaisvastainen propagandavideo, sen verran ehdin katsella, jossa vanhempi tohtorisherra kertoo nuorelle arjalaistytölle, mitä vikaa oikeastaan juutalaisissa, vammaisissa ja tsekkoslovakialaisissa onkaan.

Jääkylmä räntäsade toivotti meille hyvää päivää lampsiessamme ulos sotamuseosta, ja suuntasimme matkamme Oxford Streetiä kohti. Tarkoitus oli hieman shoppailla Lontoon humussa ja lähteä sitten hilautumaan hotellille ja lopulta pois kaupungista.

Pääkadun Burger Kingin WC:stä bongasimme nykytaidenäyttelyn! Tässä teos “Bucket full of piss - have it your way!”

Kiertelimmekin hetken pitkin jättikalliita kauppoja ja vinguttelimme Visaa etäisen varautuneina, sillä rahaa ei kummallakaan ollut ruhtinaallisesti, ja Lontoon hintalaput ovat kutakuinkin samanlaiset kuin Suomessa – ainoastaan eurot on vaihdettu puntiin. Vielä, kun Samulin kanssa olemme molemmat kenties paskimpia matkailijoita ikinä, anti jäi vähäiseksi. Samuli kyllä kehui kovasti naisten buutsitarjontaa, itselleni ei juuri silmänruokaakaan riittänyt. Lopulta päätimme luovuttaa, jättää Lontoon ylikalliit ja ruuhkaiset kadut taaksemme ja suunnata takaisin koto-Suomeen.

Taksilla hotellille, hotellilta bussiasemalle josta bussilla ruuhkaan. Myöhästyminen lentokoneesta, lippujenvaihto, uusi hotellihuone ja jääkylmä yö ruotsalaisten vieraiden riehuessa viereisessä huoneessa. Olisi kai maastapoistumisen paremminkin voinut hoitaa, mutta lopulta löysimme itsemme Tampereen lentoasemaltaasemalta. Takaisin turvalliseen koto-Suomeen, jossa odottikin puolisentuhatta mailia ja muuan media-alan opiston dokkariryhmä, joka tekee dokumentin harjoitustyönä toiminnastamme. Saamme kuulemma julkaista sen videoarkistossamme, joten pääsette nauttimaan tästäkin joidenkin viikkojen kuluttua.

Summa summarum, Lontoo oli kallis Helsinki. Reissu ei ollut turha, joskin myöhästelyt tekivät siitä turhauttavan, mutta luultavasti saamme palata takaisin vielä jatkossakin. Ensi kerralla, kun vähän tietää mitä tekee, mihin menee ja mikä maksaa mitäkin, saanee reissusta enemmän irti näin matkailijan näkökulmasta.

Lontoo vai Moskova?

Huomioita Lontoosta:

- Samulille suureksi kauhistukseksi tyypillinen pukeutuminen on: asiallinen yläosa, mekko, sukkahousut ja… lenkkarit. Mitä kauheammat Puman sporttilärpykät, sitä muodikkaampaa.

- Intialaisia on kaikkialla. Suurin osa niistä on liikemiehiä.

- Kaikki on väärinpäin. Autot ajavat väärinpäin, ovet aukeavat väärään suuntaan ja liukuportaatkin on sijoiteltu päin seiniä.

Olen koko kuluneen viikon yrittänyt kirjoittaa arvostelua Ihmisen Pojista - huonolla menestyksellä. Children of Men on loistava ja erittäin vaikuttava elokuva, mutta vasta tänään tajusin, mikä siinä jäi minua vaivaamaan.

Ironista kyllä, tämän elokuvan suurin ongelma on sen erinomaisuus. Juoneltaan Ihmisen Pojat on vain toimintaelokuva, jossa vihamieliset tahot jahtaavat päähenkilöitä. Hyvin yksinkertainen sellainen. Suorastaan spartalainen, jos sitä vertaa moderneihin, ylenmäärin rönsyileviin toimintaelokuviin.

Mutta kevyen toiminnan sijaan Children of Men on tuleva klassikko ja kerrassaan upea elokuva. Jos harrastaisin pitkän aikavälin sijoituksia, löisin vetoa siitä, että vielä kymmenien vuosien päästä tätä ja Donnie Darkoa muistellaan 2000-luvun alun parhaina scifi-elokuvina.

Mutta, kuten sanoin, elokuvan juoni ei ole kummoinen. Se ei ole huono, sitä vain on kovin vähän. Tämän elokuvan pihvi on siinä maailmassa jonka se rakentaa, tunnelmassa ja tunteissa. Ne jäävät elämään katsojan päähän, kun se perinteisesti pääosassa oleva juoni ja sankarin kaari unohtuu. Ja tämä on se, miksi Ihmisen Pojat joutuu kärsimään omasta erinomaisuudestaan.

Huonommassa elokuvassa yksinkertainen juoni ja hieman yhdentekevä sankari olisivat jääneet taidokkaan ohjauksen ja viihteen alle. Teatterista olisi kävellyt ulos tyytyväisenä siihen, että elokuva onnistui viihdyttämään pari tuntia. Sen sijaan Ihmisten Pojista poistuu vaikuttuneena ja hämmentyneenä. Pieni pala katsojan maailmankuvaa on juuri käännetty kyljelleen, eikä asioita katso enää aivan samalla tavalla. Mutta kun kokemusta lähtee analysoimaan, tuntuu siltä, kuin sormet eivät aivan pitäisi.

Kokonaisuutena tämä elokuva oli niin hyvä, että olisi halunnut myös sen juonen olevan mestarillinen - sellainen joka muodostuu osaksi populaarikulttuuria. Samoin maailma oli niin kiehtova, että olisi toivonut, että sen tutkimiselle olisi jäänyt enemmän aikaa. Myös toivon ja toivottomuuden teemassa ja sen vaikutuksessa ihmisiin olisi ollut vielä paljon käsiteltävää - itse asiassa aivan liikaa yhteen elokuvaan. Johonkin on kuitenkin raja vedettävä.

Olen puhunut tarkoituksella nimenomaan juonesta, en tarinasta. Sillä missä juoni on yksinkertainen ja sitä kuljetetaan suoraviivaisesti, tarinaa kerrotaan todella taidokkaasti. Tarinaa kerrotaan usein pelkästään kuvin, kun ihmiset puhuvat, he puhuvat toisilleen, eivät sivistääkseen katsojia. Jos elokuvan kultainen sääntö on “näytä, älä kerro”, niin Alfonso Cuarón on eräs maailman parhaista ohjaajista.

Elokuva on muutenkin visuaalisesti upea. Itse rakastin erityisesti tapaa luoda vaikutelma tulevaisuudesta. Tämä tulevaisuus ei ole kiiltävä, mutta se tuntuu todelliselta. Vaikka tulevaisuus ei olisikaan iloinen paikka, eivät ihmiset hylkää siivousta tai kaupunkiarkkitehdit etsi innoitustaan hämähäkeistä ja kauhuelokuvista. Sen sijaan asiat ränsistyvät. Useimmat asiat, jotka ovat täällä tänä päivänä ovat olemassa myös vuonna 2027 - ainoastaan 20 vuotta vanhempina. Autot, jotka tänä päivänä ovat futuristisia ja kiiltäviä ovat tuolloin kolhuisia, ruosteisia ja käynnistyvät vain työntämällä.

Jos tulevaisuus näyttää harvinaisen todelliselta, sitä auttaa myöskin upea kuvaus ja leikkaus. Kohtaukset ovat pitkiä ja siellä olemisen tunne on todella vahva. Toimintaa on varsin rutkasti, mutta se ei koskaan tunnu siltä, että katsojalle esitettäisiin jotain. Sen sijaan hahmot toimivat uskottavasti. Räjähdykset eivät ole katsojia varten, vaan niillä yritetään tappaa ihmisiä ja tappelu ei ole balettia.

Mutta kuten sanoin, tämä elokuva elää tunnelmasta ja tunteesta - kaikki tekninen loistokkuus olisi toisarvoista, jos se ei loisi katsojalle jotain merkittäviä tuntemuksia. Kaikeksi onneksi Children of Men onnistuu siinä. Se muistuttaa meitä toivosta ja siitä, mihin ihmiskunta voi vajota, jos pelko syrjäyttää toivon. Tämän elokuvan dystopia ei ole kaukainen maailma, jossa pahin mahdollinen on sattunut, vaan se on aivan nurkan takana, jos teemme liian monta väärää valintaa seuraavien vuosien kuluessa. Enemmän kuin elokuva vuodesta 2027 tämä on elokuva tästä päivästä ja siitä, millaisen huomisen haluamme.

“If I had wanted to read another anti-George Bush/Iraq War rant, I would have paid a toonie for a copy of the New York Times.” -Hilary White, perhearvojen puolustaja

Se, mikä tässä elokuvassa järkyttää ei ole kuvitelmaa, vaan arkipäivää jossain päin maailmaa - useinkin paljon lähempänä kuin kukaan meistä haluaisi myöntää. Ja siksi minua ihan oikeasti pelottaa ihmiset, joiden mielestä tämä elokuva on höykkäys heidän maailmankatsomustaan vastaan. Tämän humaanimpaa elokuvaa en muista hetkeen nähneeni.

Traileri

Päivitykset 22.1.

Boingboing mainitsee elokuvassa käytetyn Creative Commons -lisensoitua äänisamplea. Mikä tekisi siitä luultavastikin ensimmäisen suuren luokane lokuvan, joka on käyttänyt CC -materiaali - ja vieläpä noudattanut lisenssiehtoja.

DVD on ulkona briteissä ja sen voi tilata vaikkapa Play.comista. Jostain käsittämättömästä syystä Universal on nähnyt hyväksi siunata leffaa yhdellä kaikkien aikojen rumimmista DVD-kansista. Mutta ei koiraa ole karvoihin katsominen…