Olen koko kuluneen viikon yrittänyt kirjoittaa arvostelua Ihmisen Pojista – huonolla menestyksellä. Children of Men on loistava ja erittäin vaikuttava elokuva, mutta vasta tänään tajusin, mikä siinä jäi minua vaivaamaan.

Ironista kyllä, tämän elokuvan suurin ongelma on sen erinomaisuus. Juoneltaan Ihmisen Pojat on vain toimintaelokuva, jossa vihamieliset tahot jahtaavat päähenkilöitä. Hyvin yksinkertainen sellainen. Suorastaan spartalainen, jos sitä vertaa moderneihin, ylenmäärin rönsyileviin toimintaelokuviin.

Mutta kevyen toiminnan sijaan Children of Men on tuleva klassikko ja kerrassaan upea elokuva. Jos harrastaisin pitkän aikavälin sijoituksia, löisin vetoa siitä, että vielä kymmenien vuosien päästä tätä ja Donnie Darkoa muistellaan 2000-luvun alun parhaina scifi-elokuvina.

Mutta, kuten sanoin, elokuvan juoni ei ole kummoinen. Se ei ole huono, sitä vain on kovin vähän. Tämän elokuvan pihvi on siinä maailmassa jonka se rakentaa, tunnelmassa ja tunteissa. Ne jäävät elämään katsojan päähän, kun se perinteisesti pääosassa oleva juoni ja sankarin kaari unohtuu. Ja tämä on se, miksi Ihmisen Pojat joutuu kärsimään omasta erinomaisuudestaan.

Huonommassa elokuvassa yksinkertainen juoni ja hieman yhdentekevä sankari olisivat jääneet taidokkaan ohjauksen ja viihteen alle. Teatterista olisi kävellyt ulos tyytyväisenä siihen, että elokuva onnistui viihdyttämään pari tuntia. Sen sijaan Ihmisten Pojista poistuu vaikuttuneena ja hämmentyneenä. Pieni pala katsojan maailmankuvaa on juuri käännetty kyljelleen, eikä asioita katso enää aivan samalla tavalla. Mutta kun kokemusta lähtee analysoimaan, tuntuu siltä, kuin sormet eivät aivan pitäisi.

Kokonaisuutena tämä elokuva oli niin hyvä, että olisi halunnut myös sen juonen olevan mestarillinen – sellainen joka muodostuu osaksi populaarikulttuuria. Samoin maailma oli niin kiehtova, että olisi toivonut, että sen tutkimiselle olisi jäänyt enemmän aikaa. Myös toivon ja toivottomuuden teemassa ja sen vaikutuksessa ihmisiin olisi ollut vielä paljon käsiteltävää – itse asiassa aivan liikaa yhteen elokuvaan. Johonkin on kuitenkin raja vedettävä.

Olen puhunut tarkoituksella nimenomaan juonesta, en tarinasta. Sillä missä juoni on yksinkertainen ja sitä kuljetetaan suoraviivaisesti, tarinaa kerrotaan todella taidokkaasti. Tarinaa kerrotaan usein pelkästään kuvin, kun ihmiset puhuvat, he puhuvat toisilleen, eivät sivistääkseen katsojia. Jos elokuvan kultainen sääntö on “näytä, älä kerro”, niin Alfonso Cuarón on eräs maailman parhaista ohjaajista.

Elokuva on muutenkin visuaalisesti upea. Itse rakastin erityisesti tapaa luoda vaikutelma tulevaisuudesta. Tämä tulevaisuus ei ole kiiltävä, mutta se tuntuu todelliselta. Vaikka tulevaisuus ei olisikaan iloinen paikka, eivät ihmiset hylkää siivousta tai kaupunkiarkkitehdit etsi innoitustaan hämähäkeistä ja kauhuelokuvista. Sen sijaan asiat ränsistyvät. Useimmat asiat, jotka ovat täällä tänä päivänä ovat olemassa myös vuonna 2027 – ainoastaan 20 vuotta vanhempina. Autot, jotka tänä päivänä ovat futuristisia ja kiiltäviä ovat tuolloin kolhuisia, ruosteisia ja käynnistyvät vain työntämällä.

Jos tulevaisuus näyttää harvinaisen todelliselta, sitä auttaa myöskin upea kuvaus ja leikkaus. Kohtaukset ovat pitkiä ja siellä olemisen tunne on todella vahva. Toimintaa on varsin rutkasti, mutta se ei koskaan tunnu siltä, että katsojalle esitettäisiin jotain. Sen sijaan hahmot toimivat uskottavasti. Räjähdykset eivät ole katsojia varten, vaan niillä yritetään tappaa ihmisiä ja tappelu ei ole balettia.

Mutta kuten sanoin, tämä elokuva elää tunnelmasta ja tunteesta – kaikki tekninen loistokkuus olisi toisarvoista, jos se ei loisi katsojalle jotain merkittäviä tuntemuksia. Kaikeksi onneksi Children of Men onnistuu siinä. Se muistuttaa meitä toivosta ja siitä, mihin ihmiskunta voi vajota, jos pelko syrjäyttää toivon. Tämän elokuvan dystopia ei ole kaukainen maailma, jossa pahin mahdollinen on sattunut, vaan se on aivan nurkan takana, jos teemme liian monta väärää valintaa seuraavien vuosien kuluessa. Enemmän kuin elokuva vuodesta 2027 tämä on elokuva tästä päivästä ja siitä, millaisen huomisen haluamme.

“If I had wanted to read another anti-George Bush/Iraq War rant, I would have paid a toonie for a copy of the New York Times.” -Hilary White, perhearvojen puolustaja

Se, mikä tässä elokuvassa järkyttää ei ole kuvitelmaa, vaan arkipäivää jossain päin maailmaa – useinkin paljon lähempänä kuin kukaan meistä haluaisi myöntää. Ja siksi minua ihan oikeasti pelottaa ihmiset, joiden mielestä tämä elokuva on höykkäys heidän maailmankatsomustaan vastaan. Tämän humaanimpaa elokuvaa en muista hetkeen nähneeni.

Traileri

Päivitykset 22.1.

Boingboing mainitsee elokuvassa käytetyn Creative Commons -lisensoitua äänisamplea. Mikä tekisi siitä luultavastikin ensimmäisen suuren luokane lokuvan, joka on käyttänyt CC -materiaali – ja vieläpä noudattanut lisenssiehtoja.

DVD on ulkona briteissä ja sen voi tilata vaikkapa Play.comista. Jostain käsittämättömästä syystä Universal on nähnyt hyväksi siunata leffaa yhdellä kaikkien aikojen rumimmista DVD-kansista. Mutta ei koiraa ole karvoihin katsominen…