blog.starwreck.com

Ryanairin koneissa on se paska puoli, näin kaksimetrisenä karpaasina, että polvet painavat koko kolme tuntia, jonka lento Tampereelta Lontoon liepeille Stanstediin kestää, inhottavasti vasten vastapäistä penkkiä niin, että miellyttävää asentoa on toivotonta edes yrittää löytää. Acerin läppäri on liian leveä aukenemaan järkevästi syliin, joten jos en olisi hukannut Creativen Zen Vision:M:n latauspiuhaa, voisin kuunnella musiikkia. Jäljellä on enää vain epämukava nukkuminen, turhanpäiväinen läpätys Samulin kanssa, tai kirjan lukeminen.

Matka menikin jälkimmäisten kolmen luovalla yhdistelmällä, ja laskeuduimme lopulta Stanstedin jättimäiselle kentälle. Lontooseen saavuimme Korpinpesä mielessämme: tarkoituksena on tavata muutamia sijoittajia ja esitellä projektia heille, ja sparrata muutenkin erään yhteistyökumppanin kanssa koko konseptia myyntikuntoon. Ja sehän tarkoittaa tietenkin sitä, että me menemme minne tuulet vievät ja toivomme saavamme ihmiset uskomaan visioomme. Tällä kertaa siis sateiseen, tammikuiseen Lontooseen.

Aina ahkera ja työnsä moitteettomasti hoitava herra Hukkanen hoiti erinomaisen pikku hotellinnurkan varauksen, johon kallistaa päämme Buckingham Palacen lähistöltä. Tässä sympaattisessa pienessä bed & breakfastissa istuskelemme nyt karvaisine jalkoinemme kalsareissa Samulin kanssa. Itse kuuntelen Queenia, jonka ostin Virgin Megastoresta, ja Samuli kiroilee N93:nsa kanssa tavallisen litanian epäkäytännöllisyyksistä, ohjelmistoista ja muusta roskasta.

Päivä alkoi reippaalla kävelyllä aamuisen Lontoon halki, läpi Buckingham Palacen viheriöiden ja St. James Streetille, ökyrikkaalle kadulle kaupungin paremmassa osassa. Puolentoista tunnin tapaamisen jälkeen jatkoimme kaupungilla pyöriskelyä yhteistyökumppanimme Peterin suosiollisella opastuksella. Jättimäiset kaupat huvittivat, ja Nokian pieni putiikki suorastaan häpeili vähän matkan päässä seisovan massiivisen, läpikuultavan Apple Storen varjossa.

Todellakin, Apple ymmärtää kaupan rakentamisen ja sisämainonnan perusteet. Paikka näyttää enemmänkin feng shui –sisustetulta juppien lanipartyilta kuin myyntiliikkeeltä; joka paikassa hyörii Apple-asiantuntijoita valmiina palvelemaan, yläkerrassa pyörii jatkuvat Apple-esitelmät ja mitä tahansa ongelmaa voi käydä ratkomassa baaritiskeillä, jossa Applen ekspertit palvelevat. Ilmaiseksi, tietenkin. Oikein kun etsii, voi löytää myytäviäkin tuotteita, mutta pääasiassa paikan idea on tarjota perusteellinen Apple Experience sisälle heilahtaneille. Ja homma toimii kuin tauti, vaikka Apple-hehkutuksessa vähän onkin samoja piirteitä kuin jenkkien uskonlahkoissa. Kumarra herraasi Omppua, taikka vituiksi menee! Ja näinhän se vähän taitaa olla.

Lopulta pysähdyimme komeaan intialaiseen ravintolaan – niitä kun kovasti on kehuttu – syömään ja visioimaan Korpinpesää eteenpäin. Upeiden ruoka-annosten äärellä kelpasi fiilistellä, ja vettä juoda. Vähän kun oli tullut käveltyä niin upposi toinenkin lasillinen ja kolmaskin, ja intialaiset olivat auliisti kantamassa pöytään lisää sitä mukaan, kun jaksoimme juoda.

Laskussa syykin selvisi. Olimme upottaneet pelkästään kymmenkunta puntaa – siis noin viitisentoista euroa – veteen! Helvetti! Tämän kun olisin tiennyt… olisin tietenkin ottanut aseman komennon entistä suuremmalla innolla, kuten Sherrypiekin tietää kertoa. Ranskassa, joka muuten on käsittääkseni melko paska maa, sentään on laki joka sanoo, että vesikarahvin on oltava ilmainen ravintoloissa.

Nyt, kumottuani hotellihuoneessa yhden Scrumpy Jackin ja Samulin tuhottua Fueller’s:n Jack Frostin tuntuu, että voimme vetää romut taas niskaan ja hyökätä kaupungin yöelämään. Tarkoituksena on mennä tapaamaan Peteriä ja sparrata Korpinpesää lisää, ja sitten keskittyä tutustumana kaupungin alkoholitarjonnan iloihin. Ei toki liiaksi, sillä huomenna pitää olla inhimillisessä kunnossa jotta pääsemme vierailemaan lupaavan kuuloisessa museossa, Imperial War Museumissa!

Seikkailun kakkososa luettavissa lähipäivinä, samalla Bat-kanavalla!

Huomioita Lontoosta, osa 1:

- Ihmiset dumppaavat roskansa katukäytävälle! Keskiaikaista meininkiä, sanon minä!

- Intialaisia on pirun paljon.

- Mitä kalliimpi kauppa, sitä vähemmän myytävää. Ja tosikalliit tunnistaa ovimiehistä.

Tilanne: Joulun välipäivät, Helsinki, Tennispalatsin elokuvakompleksi. Ohjelmistossa ei mitään näkemisen arvoista, mutta kun kerran tänne asti on lähdetty, jotain pitäisi katsoa, mieluiten jotain joka eniten hyötyy valtavankokoisista valkokankaista. Suunnataan siis ykkössaliin ja katsotaan tarjokkaista ainoa, jossa on lohikäärmeitä: Eragon.

Ja kyllähän niitä paukkuja ja rytinää sitten piisasikin. Näyttelijät hoitivat arkkityyppiset roolinsa vailla yksilöllisyyden painolastia, ja miekat ja haarniskat oli taidettu tilata suoraan Mattelilta oheiskrääsätuotannon helpottamiseksi. Ai niin, ja se tarina. Tehdäänpä koe: kuulostaako seuraava juonikuvio tutulta?

Kaunis Prinsessa pakenee mukanaan jotain Pahalta Hallitsijalta varastettua - kutsukaamme sitä MacGuffiniksi. Pahan Hallitsijan Tummanpuhuva Kätyri saa Prinsessan kiinni, mutta vasta kun tämä on saanut toimitettua MacGuffinin toisaalle. Pallinaamainen Maalaispoika sattuu paikalle ja ottaa MacGuffinin haltuunsa. Käy ilmi että Maalaispojan paras kaveri on menossa pois liittyäkseen Pahaa Hallitsijaa vastustaviin kapinallisiin. Eipä aikaakaan kun Tummanpuhuvan Kätyrin MacGuffinia jäljittävät joukot löytävät Maalaispojan kotiin ja tappavat hänen huoltajansa, mutta hän itse pelastuu koska oli tapaamassa brittiaksentilla puhuvaa Parrakasta Erakkoa. (Hupaisana detaljina mainittakoon, että Kätyrin joukot unohtavat tuikata Maalaispojan kodin tuleen, joten Erakon on sittemmin tehtävä se.) Parrakas Erakko paljastuu ainoaksi henkilöksi, joka voi auttaa Maalaispoikaa MacGuffinin suhteen, joten he matkaavat kyläpahaseen, jota tässä kutsumme yksinkertaisesti nimellä The Most Wretched Hive of Scum and Villainy. Siellä Pallinaamainen Maalaispoika joutuu luonnollisesti vaikeuksiin, ja saa niitä paetessaan ensikosketuksensa omiin yliluonnollisiin erityislahjoihinsa. Saatuaan sattumalta tietoonsa Kauniin Prinsessan olinpaikan Maalaispoika päättää lähteä hullunrohkealle pelastusretkelle, joka luonnollisesti onnistuu kaiken todennäköisyyden vastaisestikin mutta jonka päätteeksi Parrakas Erakko joutuu uhrautumaan hänen puolestaan. Kaunis Prinsessa johdattaa Maalaispojan ja hänen uuden kaverinsa, Hurmaavan Rentun, kapinallisten luo, mutta ah ja voi! Tummanpuhuvan Kätyrin väki seuraa heitä ja kapinalliset joutuvat valmistautumaan Viimeiseen Taistoon. Maalaispoika ja Prinsessa lähentyvät toisiaan. Hurmaava Renttu ei ensin osallistu taisteluun, mutta liittyy sitten kapinallisiin enemmän tai vähemmän ratkaisevalla hetkellä. Pallinaamainen Maalaispoika ottaa yhteen Tummanpuhuvan Kätyrin kanssa, voittaa, ja ratkaisee koko taistelun.

Odotan vakavissani, että jatko-osassa Prinsessa paljastuu Maalaispojan sisareksi. (Sillä jatko-osahan tästä on tulossa, no question about it.)

Ehkäpä masentavinta Eragonissa on, ettei se edes yritä naamioida kopiointiaan. Tarkemmin sanoen, se vain ei yritä, piste. Tutunturvalliset kuviot käydään lävitse ilman sen parempaa syytä, kuin että näin on tehty ennenkin ja hyvät rahathan siitäkin tuli. (Tai kuka tietää? Ehkäpä romaanin 19-kesäinen kirjoittaja ei todellakaan tajunnut, mitä oli tekemässä. Se ei kyllä ole elokuvalle mikään puolustus. Eikä leffa tosiaankaan kannusta kahlaamaan kirjaa lävitse.) Jos elokuvalla on pelastava piirre (söpön lohharinpoikasen lisäksi), niin ehkä se, että se toimii peruskoulutasoisena kuvamateriaalina käsikirjoittaja Puskalan suuresti rakastamalle Joseph Campbellin Sankarin vaellus-myytinselitysmallille. Toisaalta juuri tällaiset kaavamaiset, ajatusköyhät kyhäelmät ovat yksi syy, miksi itse soisin herra Campbell-vainaan jo tulevan haudatuksi.

Tai sitten masentavinta on se, miten totaalisesti ohjaaja Stefen Fangmeier tuhlaa loistavien näyttelijöiden kuten John Malkovic, Jeremy Irons ja Robert Carlyle lahjat. Jokainen heistä tekee varsin irtonaisen suorituksen, mutta muottimaisen roolin rajoja ei kukaan pääse ylittämään.

Jos vakavissanne harkitsette Eragonin katsomista, tehkää kuten minä: älkää ainakaan maksako siitä. (Sorry, Tommi - taidamme olla sinulle lippujen hinnan velkaa.)

Lopultakin, siitähän tässä koko hommassa on kysymys. Kuinka hyvänsä kaunosieluisesti ajattelemmekin, olemme mukana yhdessä maailman kylmäpäisimmistä bisneksistä, viihdebisneksessä, ja ainoat asiat, jotka näissä piireissä vaikuttavat ja joilla pääsee mutkatta eteenpäin, ovat raha ja vaikutusvalta.

Wreckiä kuvatessa raha ei ollut kuvioissa. Ei ainakaan ensimmäisiin vuosiin. Silloin huolehdimme vain siitä, että Samuli oli muistanut ostaa uuden kasetin kameraan, ja jos jotain pientä tarvittiin, sitä saatettiin käydä noukkimassa Biltemasta. Perusoletus oli, että jokainen työskenteli ilmaiseksi. Kauempaa tuleville näyttelijöille saatettiin maksaa matkoja toiseen suuntaan, materiaalikulut puvustajalle pyrittiin pitämään minimissään, ja talouskriisi iski aina, kun marssimme maskeeraajalle. Mutta lopultakin, rahaa kului pikkusummia, ja uskomattoman vähän, kun vertaa nykypäivään.

Nykyään raha haisee joka nurkan takana. Masentavinta puuhaa on kuunnella vanhojen leffamaailman konkareiden puheita elokuvarahoituksesta yleensä. Ensimmäinen perussääntö tuntuu olevan, että rahaa ei saa. Toinen perussääntö on, että jos jostain syystä ensimmäinen perussääntö kumoutuu, rahaa ei saa ainakaan tarpeeksi. Ja kolmas perussääntö on, että jos toinen perussääntö toteutuu, palataan ensimmäiseen perussääntöön kulkematta lähtöruudun kautta. Kaikesta huolimatta: elokuvantekijä jää puille paljaille.

Kaikki veisaavat samaa virttä: ei ole rahaa, liikaa leikkauksia ja missi kulttuuriministerinä. Ja koska aikanaan kauniita naisia ei käy syyttäminen, voidaan aina syyttää muuan herra Putaansuuta. Jos kansallismörkömme Lordi ei olisi voittanut viisuja, YLEn ei olisi tarvinnut huolehtia jälkipyykistä eikä järjestää jättimäisen kalliita Euroviisuja, joiden järkkäily syö tämän ja seuraavan muutaman vuoden kulttuuribudjetteja kuin Käytöskukan Suursyömäri takavuosina. Sitä paitsi, kuulen jo korvissani kaikuvan ah-niin-heleänä ”zero poäng Finland”, ja Jungner jyrsii kynnenjämiään.

Mutta lopultakin, vika ei ole suinkaan yksittäisissä tekijöissä, vaan koko järjestelmässä. Jos yksi kasariviisuja paiskova lateksinhajuinen hevipumppu onnistuu ampumaan maan kulttuuripiirejä jalkaan pelkästään olemalla parempi kuin kukaan muu, kovin vahvalla pohjalla ei seistä.

Samaan aikaan vieressä jaetaan teknologian kehitykseen valtaisia summia rahaa, toivotaan että joku täällä loisi seuraavan Nokian ja taas menisi ah-niin-ihanasti. Valitettavasti näin ei tule tapahtumaan. Koulutusta riittää, mutta erikoistumista ei. Millä ihmeellä viiden miljoonan ihmisen pikkuvaltio voi pärjätä miljardin ihmisen maalle, jossa jokaiselle läppärin ruuville löytyy kourallinen erikoisosaajia, ja kansainväliset jättikorporaatiot voivat palkata viidesosalla suomalaisen insinöörin palkasta aivan yhtä taitavia osaajia vaikka kymmenen tuotantolinjalleen? Entä mitä tehdään, kun TTY:ltä ei enää kävelläkään automaattisesti naapurin peililasilla silattuihin laatikoihin koodiorjiksi, kun entiset saapasnikkarit ovat siirtyneet muille maille vierahille ja vieneet verotulonsa mennessään?

Suomalaista innovaatiota arvostetaan, suomalainen koulutus on maailmalla tunnettua ja huippulaatuista. Matti Vanhanen yritti lobata Bill Gatesille ajatusta perustaa superkoulutuskeskusta Suomeen, mutta Gates totesi ykskantaan: ”Soittele sitten kun teitä on miljardi.” Muuan toinen tiesi kiteyttää Suomen tulevaisuuden maailmanmarkkinoilla hyvin: ”Suomella on loistavat tulevaisuudennäkymät, kunhan vain pidätte järvenne puhtaina ja metsänne kunnossa.” Rahkeet riittävät siis talviseksi matkailumaaksi, harmi vain että lunta ei näille leveysasteille enää juurikaan satele.

Tässä syrjäisessä Pohjolan kolkassa varmasti olisi mahdollisuutta siirtää hieman teknologiaan upotettavia miljoonia kulttuuriin. Jos tulevaisuudennäkymämme matkailumaana näyttävät valoisilta, miksei siis tehdä pari Suomen luontoa kauniisti käsittelevää elokuvaa? Poika ja Ilveskin on myyty jo 40 maahan, kukaties pidemmällä tähtäimellä parista Suomileffaksi naamioidusta Pohjolan matkailumainoksesta voisi olla paljon enemmän iloa kuin tuhannesta työttömästä insinööristä Mäkissä ranskalaisia paistamassa.

Hyvää uutta vuotta 2007!

Uuden vuoden perinteitä kunnioittaen myös Energian väki teki lupauksia alkanutta vuotta koskien. Kukaanhan ei enää loppuvuodesta muista lupauksiaan voidakseen arvioida niiden toteutumista, mutta jos julkistamme nämä heti tässä tuoreeltaan niin täältähän ne sitten löytyvät!

Samuli Torssonen
Tuottaja
Lupaan, että en tee enää tänä vuonna yhdestäkään Star Wreckistä uutta versiota. Aion keskittyä täysipainoisesti Rautataivaaseen, ja on jo aika antaa Pirkin ja kumppaneiden levähtää hetken, toista vuotta kestäneen julkisuusrökityksen jälkeen.

Timo Vuorensola
Ohjaaja / tuotantopäällikkö
Lupaan, että alan taas ohjata elokuvia. Wreckin valmistumisen jälkeen en ole kameran takana seissyt kuin dokkaripätkiä ja hyvin lyhyitä hupailuja ohjaamassa, ja into päästä toden teolla rakentamaan suuria, eheitä kokonaisuuksia ihmisten nähtäväksi polttelee jo kovasti. Haluan tehdä ainakin yhden lyhytelokuvan ja yhden musiikkivideon, ja aloittaa työskentelyn Rautataivaan parissa.

Antti Hukkanen
Kääntäjä / toimistopäällikkö
Lupaan pysytellä tänä vuonna paremmin ajan tasalla yhteisömme toimissa. Viime vuonna kiire oli koko ajan liian kova, että olisin kyennyt seuraamaan vaikkapa keskustelupalstaamme aktiivisesti. Fanimme ovat mahtavia tyyppejä, ja haluan pitää itsekin heihin yhteyttä muutoinkin kuin myyntitiskin yli!