Beyond the Iron Sky

Olo on kuin puulla päähän lyöty. Istua lysytän viktoriaanisen ajan pienessä lontoolaisessa punatiilisessä talossa, olen nukkunut kelvolliset yöunet ja pienet päiväunetkin, mutta jostain syystä uni tunnu lähtevän silmistä. Se painaa raskaana kuin sadan kilon reppu selässä, yritän olla etäisen sosiaalinen, tosin kaikeksi onneksi lienee hyväksyttävää että epäonnistun surkeasti. Tällä kertaa en lähtenyt Lontooseen Samulin, vaan erään yhdysvaltalaisen, Suomessa asuvan liikekumppanini kanssa, mutta matkan tarkoitus on pitkälti sama kuin viimeksiksin: kertoa Korpinpesästä ja Rautataivaasta hyville ihmisille, joilla on kiinnostusta auttaa meitä asioissamme eteenpäin. Meille on buukattu muutamia erittäin tärkeitä tapaamisia viikolle, ja odotan innolla uusien ihmisten tapaamista ja ideoidemme esittelemistä. Olemme värkänneet parin kuukauden ajan kaiken maailman esityksiä, dokumentteja, liiketoimintasuunnitelmia ja muuta tylsää ja bisneskeskeistä, jotta ensi viikolla meillä olisi kättä pidempää mukanamme. Laukut ovat täynnä Wreckejä, ja mielet tuunattu pisnesvaihteelle - just think of all the things that could go wrong, kuten Lontoon murteella sanotaan!

Tampereen lentokenttä on, kuten kaikki siellä käyneet tietävät, kaamea paikka. Se on kylmä, ruma ja tuhottoman ahdas. Selvisimme läpi tulleista ja poliiseista kuitenkin ongelmitta, ja koneessa pääsimme istumaan ensimmäisille penkeille, mikä oli minun kannaltani todella tärkeää. Ryanin koneissa säästetään kaikessa, myös jalkatilassa, ja parin metrin jässikkänä olen aina ongelmissa paikoissa, joissa jalat pitää tunkea suuhun, joten kolmen tunnin lentomatka polvet jumissa ja lukittuna vastapäisen penkin kovamuovia vasten ei ole kovin houkuttelevaa. Joka tapauksessa iloksemme pääsimme etupenkkiin, jossa jalkatilaa oli riittämiin, ja pääsimme aitiopaikalta näkemään lentoemäntien touhuilua. Pari nättiä sinisiin pukuihin pukeutunutta tyttöä säätivät ja sekoilivat ja naureskelivat koko matkan toistensa törhöilyille, ja äidyimme vaihtamaan ajatuksia matkustelusta ja muusta vastaavasta matkan aikana. He vaikuttivat leipiintyneiltä mutta iloisilta hahmoilta, joka on puoli jota en ole aikaisemmin spotannut ko. ammatin edustajissa. Sanoisinko vaikka näin: Ryanair-lennoilla on positiivista camp-henkeä.

Toinen asia onkin se, pitäisikö positiivisesta camp-hengestä osata nauttia kolmen kilometrin korkeudessa tutisevassa alumiiniröttelössä.

Hengissä kuitenkin maahan, pois koneesta ja leppeään, sateiseen brittien yöhön ja lopulta ensimmäiseen yöpaikkaamme.

Huomioita Lontoosta, osa 2.

Kolmioleivät tehdään ihan oikeasti hyvin täällä. Niissä on ihan oikeasti paljon hyviä, tuoreita täytteitä. Ja jos sellaisen syö vaikkapa cookien kaverina, on kyllä aika täynnä. Jopa minä.

This entry was posted on Sunday, February 25th, 2007 at 20:15 and is filed under General, Travels. You're welcome to comment below, or link to this post. The comments are not moderated, but behave or Santa will smack you with a shovel.