blog.starwreck.com

Lojun pienessä pöhnässä Melita House Hotelin onnettoman pienessä huoneessa, nautittuani pari lasia viiniä ja oluen illan päätteeksi. Olen kuolemanväsynyt, ja huomenna on aikainen aamuherätys, sillä ensimmäinen - ja kaikkein tärkein - tapaamisemme on tasan kello 07:45, ja sitä varten on valmistauduttava vielä hyvän verran. Tulin juuri elämäni kalleimmalta ravintolaillalliselta ja suunnitelmissa on katsoa loppuun Rooman kakkoskauden kakkosjakso ja koittaa nukkua rauhalliset ja valaisevat yöunet niin, että aamulla olisin sekä henkisesti että ruumiillisesti hyvässä vedossa.

Aurinko nousi Lontoossa tänä aamuna kirkkaana kuin Einarin peräpukamat, värjäten kaupungin oudon kalvakkaan, mutta kiistämättömän keväiseen valoon. Talorivistöt väreilivät vaaleankeltaisten auringonsäteiden valellessa niiden pinnalle kauniin kehränsä. Nautimme kevyen aamiaisen Melita Housen vaatimattomassa aamiaistilassa ja suuntasimme askeleemme Lontoon metroon, jossa en ollut aikaisemmin käynytkään. Järjettömän kalliit liput päästivät meidät loputtomiin kaakeloitujen seinien ja musikaalimainosten värittämään Nethack-henkiseen sokkeloon ja lopulta ihmisiä tungeksivalle laiturille. Täyteen ahdettuja metroja - ja ahdetulla todella tarkoitan sitä, että tuubit suorastaan pursuilivat ihmisiä - puski ohitsemme jatkuvalla syötöllä, ja lopulta päätimme uhmata kaikkia joukkoliikenteestä Suomessa oppimiamme säädöksiä ja ängimme itsemme yhteen niistä ja matkustimme epämukavan mutta lyhyen matkan määränpäähämme.

Magnatunen ja Bookmoochin kehittäjä John Buckmanin residenssi sijaitsee Lontoon keskustassa. Se on upea, kolmikerroksinen kerrostalo, jonka John ja hänen vaimonsa Jan omistavat kokonaan, rappukäytävästä kattoterassiin. Upeasti sisustettu huoneisto on maksanut varmasti useita miljoonia: alakerran huoneisto on suunniteltu vierashuoneeksi, kakkoskerroksessa on heidän henkilökohtaiset huoneensa ja kolmoskerrokseen kivuttuamme saavuimme upealla näkymällä katettuun, Macien ja kevätauringon valaisemaan olohuoneeseen, jossa parkettilattiat, espressokoneet ja kalliin näköiset taulut antoivat vaikutelman rennoista mutta menestyvistä ihmisistä.

Tämä oli toinen tapaamiseni Buckmanin pariskunnan kanssa. Ensimmäistä kertaa tapasimme Tampereella eräässä pienessä Telakalla järjestetyssä Web 2.0 -tapahtumassa, ja he muistivat minut hyvin (huomasivat jopa, että olin muuttanut hiustyyliäni), ja kertoivat pitävänsä Wreckiä kovassa arvossa. Keskustelumme polveili siellä täällä asian vieressä, ytimessä ja sen ympärillä, missä nyt tilaa oli, ja istuimme keittiössä hyvän kolmatta tuntia turisten ja visioiden. Lopulta oli aika luovuttaa, toivottaa hyvät päivänjatkot ja poistua heidän vieraanvaraisuutensa hoteista, mikä olikin perin harmillista. Pariskunnan molemmat osapuolet ovat kenties älykkäimpiä ihmisiä joita olen pitkiin aikoihin tavannut, ja heidän loistavat näkemyksensä selvittivät monia ongelmakohtia, joita Korpinpesää kehittäessämme olemme joutuneet kohtaamaan.

Buckmanit taakse jätettyämme sujahdimme auringossa kylpevään Lontooseen ja shoppailemaan Regent- ja Carnaby Streetin loputtomaan vaate- ja tavarapaljouteen. Viisi tuntia myöhemmin kassissani köllötti tyytyväisyyttään ja kalleuttaan uhkuvat lahjat perheelleni (varmasti ei ensimmäistäkään pesua kestävä Punky Fish -paita paremmalle puoliskolleni, ja Martti-autolelu tulevalle miljardiperijälleni) ja loistava Space Invaders -huppari, sekä yksi erinomainen italialainen pitsa (se tosin kassin sijaan eturepussani - joka tunnetaan myös nimellä ‘maha’… you get the picture). Hotellilla istuuduimme hetkeksi alas ja lepäsimme tovin ennen illallista, jonne meidät oli kutsuttu.

Japanilainen Roko-ravintola sijaitsee sekin kaupungin paremmalla alueella, ja ehdin jo epäillä josko punaisessa ässäkeesissäni, tikatuissa farkuissani ja Space Invaders -hupparissani pääsisin sisään alkuunsakaan. Bongasimme kuitenkin meidät kutsuneen henkilön pian ovelta ja istuuduimme pöytään. Tästä seuranneen kolmen tunnin aikana turisimme jälleen kaiken mahdollisen läpi maan, taivaan, internetin ja elokuvabisneksen väliltä, tarjoilijoiden kuskatessa pöytään toinen toistaan jännittävämmän näköisiä pieniä ruoka-annoksia ja loistavia viinejä. Oli pehmeäkuorista katkarapua, ankeriasta, riisiä, wasabia, kalaa, lammasta, jauhettua lihaa… mitä vaan, mitä laadukkaasta japskiraflasta nyt ylipäätään voi saada. Hintaa kertyi pitkälti toista sataa päätä kohden - onneksi kutsujamme myös ystävällisesti halusi toimia maksumiehenä. Kotimatka sujui leppoisasti taksilla ja kävimme vielä matkakumppaneideni kanssa pubissa oluella ja valmistautumassa huomisen koitokseen.

Luvassa on siis lyhyt mutta sitäkin oleellisempi tapaaminen Buckingham Palacen lähellä sijaitsevassa yrityksessä, kaksi muuta tapaamista ja jälleen illallinen päivän päätteeksi. Nyt kuulokkeistani soljuva Brian Eno johdattelee minua tehokkaasti kohti yöpuuta, ja taidan seurata tuon omaa virtsaansa aamiaiseksi nauttivan elähtävän transunrähjäkkeen esimerkkiä. Haukotus ravistaa kroppaani, ja kun onneton ja tuhottoman kallis nettikään ei hotellihuoneessa toimi, jäljelle jää vain yksi vaihtoehto:

100s Club! Viinaa! Punkkia! Tappeluita! Naisia! Lisää punkkia!

Ei… sittenkään. Ainoat bileet tänään ovat sen äijän kanssa joka tulee iltaisin koteihin ja jakelee valkoista jauhetta pussistaan. Nukkumatin, nimittäin.

Rigin huom. Myöskin Jan ehti blogaamaan Timon visiitistä.

This entry was posted on Wednesday, February 28th, 2007 at 18:13 and is filed under General, Travels. You're welcome to comment below, or link to this post. The comments are not moderated, but behave or Santa will smack you with a shovel.