Kappas vain, kolmas elokuva-arvosteluni tässä blogissa vuoden sisään. Kuten havaitaan, leffantekijät ovat oikein erityisen ahkeria elokuvien suurkuluttajia.

Richard Linklaterin Philip K. Dick -sovitus A Scanner Darkly – Hämärän vartija pyörii tätä kirjoitettaessa Tampereen viimeisessä indie-leffateatterissa Niagarassa. Koska olen Filip Mulkun suuri fani, oli se pakko nähdä – ja koska tunnustin julkisesti faniuteni kaikille Imperial Edition-DVD:n omistajille Rautataivas-dokkarissa, oli moraalinen velvollisuuteni kirjoittaa siitä arvostelu.

Hupaisaa kyllä, en ole koskaan ennättänyt lukea A Scanner Darkly -romaania. Ottaen huomioon, miten negatiivisesti otin vastaan itsessään oivallisen V for Vendetta -leffan verrattuani sitä pohjana olleeseen sarjakuvaan, voi olla että olen tällä hetkellä vakuuttuneempi A Scanner Darklyn (tästedes ASD) suhteen kuin joskus tulevaisuudessa. That said…

ASD on hieno elokuva. Ei nerokas, ei uskomaton, mutta hieno. Sen huomattavin piirre on, että se on toteutettu kokonaan rotoscope-tekniikalla, siis kuvaamalla näyttelijät digitaalisesti ja sitten animoimalla päälle. Ennen Linklateria kyseistä tekniikkaa on pitkissä elokuvissa tainnut käyttää lähinnä Ralph Bakshi. Ensi-istumalta on vaikea sanoa, miksi rotoscope on valittu tähän elokuvaan – ei ainakaan taloudellisista syistä. Animaatiolla ei myöskään tuoteta loputtomia huumenäkyjä Fear & Loathing in Las Vegasin tapaan. Väittäisin, että tekniikka on ASD:ssä käytössä etäännyttämistarkoituksessa. Tuttujen naamojen naamioiminen animaatioksi tuo kerrontaan hienovaraista vierautta, joka paitsi alleviivaa juonen (vähäisiä) scifi- ja (huomattavia) huume-elementtejä, myös antaa kokonaisuudelle vinksahtaneen vivahteen joka itse asiassa on oivallinen visuaalinen korvike Philip K. Dickin todellisuuden luonnetta kyseenalaistavalle tyylille.

Painan pääni nöyrästi ja tunnustan häveten riittämättömyyteni kääntäjänä. Paras sana, jonka keksin kuvaamaan elokuvan kantavaa teemaa, ei ole suomea vaan englantia: “abuse”. Sillä on monia kotimaankielisiä käännöksiä – addiktit “käyttävät” aineita, aineet “vahingoittavat” käyttäjiä, epätoivoiset yksilöt “loukkaavat” itseään ja toisiaan, virkavalta “hyväksikäyttää” pahaa-aavistamattomia yksilöitä, yhteiskunta “väärinkäyttää” valtaa. Kukaan ei selviä ehjin nahoin. Temaattisesti ASD siis liippaa läheltä Darren Aronofskyn loistavaa Unelmien sielunmessua.

Myös näyttelijäsuoritukset ovat ensiluokkaisia kautta linjan. Ehkäpä jyrkimmin mielipiteitä jakava Keanu Reeveskään ei nykäise päätään yläkenoon ja örähdä “Right.” ennen kuin aivan rainan lopussa. Robert Downey Jr. vetää suorituksellaan potin kotiin – melkein. Onhan hänellä enemmän vuorosanoja kuin pääosan Reevesillä, mutta viimeksimainittu tekee monisyisemmän roolin minuutensa rippeistä taistelevana Bob Arctorina.

Aiempien leffa-arvostelujeni valossa olisi epäreilua olla sanomatta ASD:stä edes jotain pahaa, mutta oikeastaan ainoa asia johon kiinnitin negatiivista huomiota oli elokuvan kepeys ja valoisuus, joka tuntui jotenkin vieraalta Dickin tyylille. Loppuratkaisukin tuntuu kaikessa positiivisuudessaan vain tervetulleelta lohdutuspalkinnolta henkilöhahmoille, joiden koko elämä on umpisolmussa.

Mitäpä sitä kiertelemään ja kaartelemaan? En keksi ketään, jolla olisi syy jättää tämä elokuva näkemättä. Leffaan siitä. Etenkin tamperelaiset, sillä Niagaran toimintaa on syytä tukea.