Palvelukulttuuri on aina yksi niistä suurista, hämmentävistä asiosita, jotka jaksavat ilahduttaa meitä suomalaisia kun talsimme asematunnelin ärrän nuivan norsunvittu-palvelee -performanssin keskeltä esimerkiksi pitkän hierarkiaan perustuvan valtarakenteen Englantiin. Viimeisenä brittiläpäivänämme pääsimme ihastelemaan tätä ominaisuutta kerrakseen: hyvää, kohteliasta, ystävällistä ja innostunutta palvelua, sietäisi nähdä enemmän sitä Suomessakin.
Aamu alkoi hieman epämukavissa merkeissä kehnon yön ja outojen unikuvien vielä väijyessä takaraivossa. Hinasin itseni ahtaasta kopista aamiaiselle yläkertaan, jossa tapasinkin matkakumppanini. Luvassa oli viimeinen työpäivä näillä nurkilla, viimeinen aamu Melita House Hotelissa, ja aurinko kömpi horisontin takaa Lontoon ylle. Rasvassa paistetun pekoni- ja makkara-aamiaisen jälkeen fiilis alkoi parantua, ja talsiminen Pimlicon asemalle karisti viimeisetkin unenrippeet kuupasta.
Kuten viime vierailullammekin saimme huomata, ruuhka-aika Lontoossa on hieman eri kaliiperia kuin mihin täällä Suomessa on totuttu. Metroasema tursuili jälleen ihmisiä, täyteenpakatut tuubit kuskasivat väkeä ympäri kaupunkia… Outoa ajatella, että näillä paikoilla kolmatta tuhatta vuotta sitten lampsi joukko roomalaisia, jotka pistivät ensimmäiset tikut ristiin ja perustivat asutuskeskuksen, joka myöhemmin tunnettaisiin Lontoona. Seitsemän ja puoli miljoonaa ihmistä, alun toistakymmentä miljoonaa jos lasketaan ympäröivät alueet myös mukaan. Hämmästyttävää. Hengästyttävää. Joka ikisellä omat unelmansa, toiveensa, rakkautensa, surunsa, ongelmansa… Omani ovat jälleen vain vesitippoja meressä, hiekanjyviä Saharassa. Perspektiivin hahmottaminen on tärkeää, jotta voi väittää ymmärtävänsä asioista jotain.
Ensimmäinen tapaamisemme oli puoli kymmenenltä Reutersin jättimäisessä pääkonttorissa hyvän matkan päässä Lontoon keskustasta, Canary Wharfin rikkaalla bisnesalueella. Sen jättimäiset aukiot, massiiviset joen rantaan rakennetut pilvenpiirtäjät ja pukumiehet johdattelivat vanhakantaisesta, ahtaasta Lontoon keskustasta aivan uudenlaiseen maailmaan. The Reuters Building sijaitsee melko tarkkaan keskellä Canary Wharfia, Citigroupin ja muiden jättiyritysten pääkonttoreiden vieressä. Marssimme sisään huimasta sisäänkäynnistä, ja meitä vastassa oli joukko siritteleviä, ystävällisiä ja tahdikkaita vastaanottovirkailijoita, jotka ottivat takkimme ja johdattelivat odottelemaan moderniin aulaan.
Pienen tovin perästä, ihmeteltyämme ympärillämme parveilevia toimittajia, valokuvaajia, liikemiehiä ja valokuvaajia, korkeita korkoja, pukuja (yes sir, please, welcome, cheers, good day to you, sir), meidät kutsuttiin yläkertaan tapaamiseemme. Kerroimme Reutersille Star Wreckistä ja aikeistamme, oltiin kovastipaljon kiinnostuneita ja lähdimme hyväntuulisena pitkäksi venähtäneen tapaamisemme jälkeen takaisin kevätuaringossa kylpevälle Canary Wharfille. Luvassa oli hieman metroilua ja lounas tapasraflassa, kunnes lopulta Lontoon-reissumme viimeinen tapaaminen kaupungin keskustassa.
Vähän aikaa sekoiltuamme pitkin pikkukatuja löysimme oikean oven ja astuimme sisään kuolemanhiljaiseen firma-aulaan, jossa tummaihoinen pahantuulinen vastaanottovirkailija katseli minua pitkin nenänpäätä ja lähetti meidät lopulta tapaamiseemme. Hieman epätietoisena siitä, mihin olimme ylipäätään tulleet, menimme luottavaisin mielin ylös ja astuimme lasiseinäiseen, hävyttömän kalliin näköiseen suureen toimistoon. Meidät vastaanotettiin ja johdateltiin massiivisilla ikkunoilla lasitettuun, Lontoon yli katsovaan tapaamishuoneeseen, jossa auringon paistaessa pidimme todella miellyttävän ja mielenkiintoisen palaverin erään suomalaisen liikemiehen kanssa, joka työskentelee yhden maailman rikkaimmista ihmisistä suorana alaisena.
Ja siinä se. Lontoo tuli nyt koettua ja nähtyä toisen kerran elämässäni. Tällä kertaa jäi kaikki kulttuurielämykset väliin. Matkakumppanini päätti käydä katsomassa Wicked-musikaalin, itse epäröin ja päätin säästää vähät rahat (100e lipusta on melko paljon). Muuta ei ollut tehtävissä kuin katsoa uusin Rome, pistää pää tyynyyn ja odotella aamulennon lähtöä.
Suomeen rantautuminen oli hienoa. Pirkkalan järkyttävän ruma lentokenttä kiteytti vielä paremmin positiivisen camp-hengen kuin mikään muu aikaisemmin matkalla näkemäni. Keväisestä Lontoosta talviseen Suomeen. Käteen jäi lopulta läjä tapaamisia hienojen ihmisten kanssa, kevätfiilis ja supertyylikäs Dripping Invader -huppari.
There’s no place like home, kuten Lontoon murteella tiedetään sanoa. Tästä on taas hyvä jatkaa eteenpäin! Nyt maailmassa on kourallinen ihmisiä enemmän, jotka tietävät, mikä Star Wreck on, ja mitä me olemme sen tekemisestä oppineet. Tie edessäpäin näyttää edelleenkin kivikkoiselta ja pitkältä, mutta lehväkaton raoista hohtaa jo kullankeltaista auringonvaloa. Toivotaan, että valitsimme oikein!
(Ps. päivitin parit kuvat koko matkakertomukseen.)
Archives
