Kollektiivista fantasiaa: Vainajala.

November 16th, 2007 by Jarmo Puskala

(English summary:This is again one of the “collaborative stories”. This time it’s a fantasy type of thing inspired by Finnish mythology. For those of you who don’t speak Finnish, here’s a famous Finnish painting of the River of Tuonela. Tuonela being the place of the dead.)

Akseli Gallen-Kallela - Tuonelan Joella (1903)

Akseli Gallen-Kallela – Tuonelan Joella (1903)

Timo oli tänään puhumassa Sosiaalinen Media Oppimisen Tukena -tilaisuudessa Mikkelissä. Tälläkin kertaa tehtiin yhteisöllinen synopsis, tosin nettikameran ja mikrofonin välityksellä. Viimeksi Stadiassa syntyi kollektiivista kyberpunkkia, tällä kertaa syntyi kollektiivista fantasiaa:

Vainajala

Ja herramme vuonna kaksituhatta ja viisikymmentä, eivät kuolleetkaan pysyneet kuolleina. Vaikka raadot multaan haudattiin, eivät papit eikä loitsut saaneet niitä maaksi maatumaan, vaan kynsin kalmot kaivoivat tiensä päälle maan.

Tämä kauhistutti eläviä, kun vaimot ja lapset ja vanhemmat kävivät koteihinsa, vaikka heiltä olisi puuttunut jalka, käsi taikka pää. Kukin oli kuten kuollessaan ja ketkä olivat vanhuuteen nuukahtaneet, olivat heikkoja ja hauraita kuin eläessäänkin. Mutta ei kukaan ollut aivan niin kuin ennen, vaan näkyi se heidän silmistään, kuolleet sydämet täytti suru ja kaipaus.

Minun tyttärenikin tuli takaisin. Kuuro, mykkä ja sokea parka, jonka tuhkarokko vei viikkoa aiemmin. Enkä tiedä kuinka hän löysi tiensä kotiin, mutta illalla kuulin ovelta pienen käden koputuksen. Minä pesin mullan ja lian ja sänkyyn peittelin ja sydämeni kylmeni kun hän tarrasi käteeni ja puristi. Puristi niin kuin ei olisi halunnut kuunaan päästää irti, vaan vajota takaisin tuonelaan ja viedä minutkin mukanaan.

Minä olen vain rampa haudankaivaja, mutta en kalmoja kavahda. Sillä niin monta olen saattanut Tuonelan lauttaan. Mutta sitä minä kavahdan, jos lautturi kieltäytyy matkustajasta ja komentaa palaamaan takaisin. Murhamiehiäkin olin haudannut ja kaikki olivat hipihiljaa kuopissaan nukkuneet. Mitä niin pahaa minun tyttöparkani olisi voinut tehdä, ettei tämä Tuonelaankaan olisi tervetullut?

Aamulla minäkin riensin pappilaan ja jonotin sakastiin puolivälistä perunamaan. Pappi sanoi, ettei hän pysty auttamaan. Riivattuja ovat nämä raadot ja sitten hän käski heidät arkkuunsa naulaamaan. Mutta pian meiltä loppuisi naulat, kun ei kukaan kuole konsanaan. Kohta kaduilla kuolleet vaeltaisi vain, vaikertaen sitä kummaa kaipaustaan.

Kotona lapseni odotti, mutta hänellä ei ollut nälkä lain, kylmää valitti vain. Ja uuniin laitoin tulen ja kannoin viltissä lämpimään. Ja minä vannoin, että hänen puolestaan teen mitä vaan. Äitinsä oli kuollut jo vuosi aiemmin, eikä häntä ollut kuulunut takaisin. Eikä ketään ketkä ennen uutta kuuta olivat Manalle matkanneet.

Yön istuin ja aamun kajonkin, eikä tyttöni ote irronnut, puristi kättäni aina vaan, luulen, että rukoili auttamaan. Voisinko minä muuta tehdä, kuin kohtalon ottaa omiin käsiini ja matkata itse manalaan? Ja niin minä linkkasin hautuumaalle jossa tyhjät haudat aivan kuin nauroivat kaivajalleen. Yhteen niistä minä makasin ja söin sienen ja toisenkin. Jos minäkään en Tuonelle kelpaa, niin kotimatkaa en tahdo että tämä rampa taittaa päänsä kainalossaan.

Ja kohta olin laiturilla lautturin. Ja se virkkoi niin, että Tuoni täynnä on, korvauksen jos antaa niin matkan saa, mutta ei ole paikkaa rannoilla Manalan, johon mahtuisi matkamies jalallaan astumaan. Kirosin petturin ja pirutkin, mutta lautturi katsoi vaan ja kehotti lauttaansa astumaan.

Täynnä oli manan majat kulkijoista kummoisista. Oli vieraita mulle kaikki niin, väreiltää mustasta punaisiin. Enkä minä heidän kieltään tiennyt tai tuntenut, mutta tiesin mistä puhuivat. Oli tullut lännestä pilvi meillekin ja monta vienyt mukanaan. Kiertäjät kertoivat, että meren tuolla puolen, oli syttynyt uudet auringot palamaan. Eikä niiden leimussa elänyt yksikään.

Kaikki lapset uuden auringon oli käyneet Manan majoille marssimaan, tulen loimussa parijonossa ja hiljaa kulkeneet alle maan. Ja sama kohtalo olisi kaikilla edessä, kun tummin pilvi olisi kohdalla. Muuta ei ole jäljellä, kuin nauttia niistä päivistä mitä meille on annettu alla vanhan auringon. Ketkä nyt kuolivat, takaisin tulivat maailmalle hyvästejä heittämään ja rakkaansa noutamaan. Ja heitä meidän tulisi vaalia ja maailmaa maanpäällistä, sillä kauan ei ole aikaa meistä kellään, kun Tuonelassa taas on tilaa, ei jää yhtään ihmistä päälle maan, eikä ketään kuolleita muistamaan.

Ja Vainajala on meidän kotimme, koko maailman ja kaikkien kansojen.

  • Facebook
  • Twitter
  • Digg
  • Reddit
  • MySpace
  • Tumblr
  • del.icio.us

Leave a Reply