blog.starwreck.com

Toivumme Samulin kanssa parhaillaan toimistolla Finnish Film Marketin avajaisillallisesta ja siitä seuranneesta juhlimistoimenpiteestä Tampereen keskustan eräissäkin ravintoloissa. Kekkereissä tuli juotua helvetisti viiniä, syötyä The Grillin äärimmäisen keskitasoista ruokaa, tavattua elokuva-alan persoonia (kuten Selin, Bardy ja kumppanit), ja jauhettua loputtomasti vapaan elokuvalevityksen ilosanomaa. Aamulla olikin sitten nihkeämpi olo, ja raahauduimme markettiin kuuntelemaan kotimaisen elokuvan tämän ja seuraavan vuoden uusia tuulia.

Mikäpä tähän parempi paikka onkaan kuin pitchaus-sessiot, jossa tuottajat pyrkivät myymään elokuviaan kansainvälisille TV-kanaville ja levittäjille. Täytyy sanoa, että suomalaisen elokuva-pitchauksen taso on, ainakin tänään näkemäni perusteella, todella kehnoissa kantimissa. Epävarmat tuottajat selittelivät huonolla englannilla sekavia kuvauksia tuotannoistaan. Pahiten mieleen jäi muuan naistuottaja, joka horisi pitkän ja polveilevan ja täysin älyttömältä kuulostavan tarinan, jonka rakennetekijöitä olivat Berliinin muuri, joku koiranpentu joka ilmeisesti kasvaa liian isoksi ja kuolleet koirat jossakin tähdissä - eikä ainakaan hänen selvityksensä perusteella mitään loogista yhteyttä näiden asioiden välillä tuntunut olevan. Elokuva tulee ulos vuonna ‘two hundred eight’, ja se on romanttinen komedia. Kiva kiva, en malta odottaa…

Historialliset sotadraamat eivät valitettavasti tule nytkään jättämään suomalaisia rauhaan. Nyt kun kädet on pesty pariinkin otteeseen jatkosota-aivopierusta ja talvisota-rätti on kierretty rutikuivaksi, siirrytään kansalaissotaan. Kutakuinkin kahdeksasta esitellystä suuresta tuotannosta neljä käsitteli tätä Suomen itsenäistymisvaihetta, kuka milläkin verukkeella - rakkaustarinoita joka tapauksessa jokainen. Raskas, surumielinen sello taustalla luomassa tunnelmaa kun harmaat, tylsänpulskeat ja onnettoman lavastetun näköiset kohtaukset vilistävät ohi silmien… ja samaa elokuva toisensa jälkeen.

Ainoa todellinen valopilkku tuotantojen välissä näyttäisi olevan A Quest for a Heart, suomalaisille tutummin Rolli-animaatio (ö:n pisteet on poistettu kansainvälisyysaspektia ystävällisesti huomioiden). Kyse on ensimmäisestä pitkästä kotimaisesta animaatiosta (joita ei koskaan ole liikaa!), ja se kertoo rolleista ja haltioista ja siitä, kuinka heidän pitää työskennellä yhteisvoimin pelastaakseen maailma pahalta.

Saimme nähdä (ensimmäisinä maailmassa, meille kerrottiin) melko kattavan katsauksen elokuvan graafiseen ilmeeseen, ja oikein hyvältähän se näyttää. Mieleen tuli eittämättä smurffit sekä miljöistä että hahmoista, ja kysymys siitä, miten MRP aikoo smurffata kasaan elokuvan Röllistä ilman ö:n pisteitä ja Allu Tuppuraisen naamaa. Vaikutti kuitenkin siltä, että homma on hyvissä käsissä, ja mörtsändaissiakin voisi kuvitella löytyvän kauppojen hyllyiltä ihan kivasti. Näin perheellisenä pidän kovasti siitä, että supisuomalaista (no, tuotanto on suomalais-englantilais-jonkunmaalais-venäläinen, että tiedä sitten siitä supisuomalaisuudesta) lastenanimaatiota saadaan näille turuille. Myös itselläni on animaatio-innostus nostanut hitaasti päätään, mutta eiköhän tehdä nyt Rautataivas ensin ja haaveillaan tulevaisuudesta myöhemmin.

Vuoden 2006 Oscarit on jaettu. Gaalan juonsi ensimmäistä kertaa Ellen DeGeneres, joka ei ollut erityisen hauska. Silti, huonoimmillaan juonto muistutti siitä, kuinka onnellisia suuressa maailmassa ollaan, kun gaaloja juontavat ihan oikeasti hyvät koomikot - toisin kuin meillä täällä, jossa pönötysjuhlien juontajina on yleensä metri ja 80 senttiä raakalautaa.

Kuten etukäteen jo veikkailtiin, Martin Scorsesen ura on riittävän lähellä loppua ja akatemia uskalsi viimeinkin palkita The Departedin sekä parhaana elokuvana, että Scorsesen parhaana ohjaajana.

Koska vammaisrooleja ei ehdokkaisiin mahtunut, jaettiin parhaiden näyttelijöiden pystit valtionpäämiesten rooleista. Naispääosan palkinto meni Helen Mirrenille Englannin kuningattaren roolista elokuvassa The Queen. Miespääosan vei odotusten mukaisesti Forest Whitaker Ugandan presidentin (ja Skotlannin viimeisen kuninkaan - sattumaako?) roolista elokuvasta The Last King of Scotland. Vedonlyönnissä Mirrenin voiton kerroin oli muuten huimaava 1.03, joten ei muuta kuin onnea kaikille äkkirikastuneille uhkapelureille.

Parhaan dokumentin palkinto meni odotetusti ilmastonmuutoselokuvalle An Inconvenient Truth, jonka kävi pokkaamassa entinen Yhdysvaltain seuraava presidentti, Al Gore. Vaikka Gorelle vuonna 2000 irvailtiin tämän internetin keksimistä koskevista lausunnoista, niin tämä todisti sen, että Al on paitsi eri lajiketta kuin George W. Bush, hän on myöskin parempi kuin Ronald Reagan. Ennen kuin hänestä tuli vapaan maailman johtaja Raygun loi uraa elokuvien parissa, mutta niiden palkitseminen Oscarilla olisi yhtä huono vitsi kuin apinan valitseminen maailman mahtavimman valtion presidentiksi.

Pan’s Labyrinth hävisi parhaan vieraskielisen elokuvan lohdutuspalkinnon saksalaisille, mutta mutta vei kolme oikeaa pystiä taiteellisesta ohjauksesta, maskeerauksesta ja kuvauksesta. Vaikka Pan’s Labyrinth olikin kaunis elokuva, olisi parhaan kuvauksen pysti ehdottomasti kuulunut Children of Menille - joka huomattavasti ansaitummin hävisi myöskin kahdessa muussa kategoriassa.

Yllättävintä oli, että ilmastonmuutos voitti myöskin pystin parhaasta kappaleesta, Melissa “Homoseksuaalinen countrylaulaja” Etheridgen esittämällä laululla I Need To Wake Up. Melissa suuteli naisystäväänsä suorassa lähetyksessä, korruptoiden gaalaa seuranneiden amerikkalaislasten aivot peruuttamattomasti suvaitsevaisuudella, lähimmäisenrakkaudella ja muulla sopimattomalla huuhaalla. Hämmästyttävää tästä tekee se, että tällaisten siveettömyyksien välttämiseksi suorissa lähetyksissä on nykyään kymmenen sekunnin viive - oliko sensuurinapin painaja nukahtanut työnsä ääreen, vai onko kyseessä jälleen yksi liberaalin Hollywoodin salajuoni?

Eddie Murphy sai rangaistuksen 90-luvun paskoista komedioistaan ja jäi ilman sivuosa-Oscaria. Häpeän lisäämiseksi parin vuoden takainen Idols-häviäjä Jennifer “Amerikan Antti Tuisku” Hudson vei kotiinsa palkinnon naisten sivuosaroolista.

Täydellisen listan voittajista voi käydä tsekkaamassa vaikkapa Wikipediasta tai IMDB:stä. Useimmat leffoista löytyvät myös DVD:llä, kuten vaikkapa Little Miss Sunshine, joka parhaan käsikirjoituksen palkinnolla täytti tämän vuoden “kukaan ei ole nähnyt sitä, joten sen täytyy olla hyvä”-kiintiön.

Kappas vain, kolmas elokuva-arvosteluni tässä blogissa vuoden sisään. Kuten havaitaan, leffantekijät ovat oikein erityisen ahkeria elokuvien suurkuluttajia.

Richard Linklaterin Philip K. Dick -sovitus A Scanner Darkly – Hämärän vartija pyörii tätä kirjoitettaessa Tampereen viimeisessä indie-leffateatterissa Niagarassa. Koska olen Filip Mulkun suuri fani, oli se pakko nähdä – ja koska tunnustin julkisesti faniuteni kaikille Imperial Edition-DVD:n omistajille Rautataivas-dokkarissa, oli moraalinen velvollisuuteni kirjoittaa siitä arvostelu.

Hupaisaa kyllä, en ole koskaan ennättänyt lukea A Scanner Darkly -romaania. Ottaen huomioon, miten negatiivisesti otin vastaan itsessään oivallisen V for Vendetta -leffan verrattuani sitä pohjana olleeseen sarjakuvaan, voi olla että olen tällä hetkellä vakuuttuneempi A Scanner Darklyn (tästedes ASD) suhteen kuin joskus tulevaisuudessa. That said…

ASD on hieno elokuva. Ei nerokas, ei uskomaton, mutta hieno. Sen huomattavin piirre on, että se on toteutettu kokonaan rotoscope-tekniikalla, siis kuvaamalla näyttelijät digitaalisesti ja sitten animoimalla päälle. Ennen Linklateria kyseistä tekniikkaa on pitkissä elokuvissa tainnut käyttää lähinnä Ralph Bakshi. Ensi-istumalta on vaikea sanoa, miksi rotoscope on valittu tähän elokuvaan – ei ainakaan taloudellisista syistä. Animaatiolla ei myöskään tuoteta loputtomia huumenäkyjä Fear & Loathing in Las Vegasin tapaan. Väittäisin, että tekniikka on ASD:ssä käytössä etäännyttämistarkoituksessa. Tuttujen naamojen naamioiminen animaatioksi tuo kerrontaan hienovaraista vierautta, joka paitsi alleviivaa juonen (vähäisiä) scifi- ja (huomattavia) huume-elementtejä, myös antaa kokonaisuudelle vinksahtaneen vivahteen joka itse asiassa on oivallinen visuaalinen korvike Philip K. Dickin todellisuuden luonnetta kyseenalaistavalle tyylille.

Painan pääni nöyrästi ja tunnustan häveten riittämättömyyteni kääntäjänä. Paras sana, jonka keksin kuvaamaan elokuvan kantavaa teemaa, ei ole suomea vaan englantia: “abuse”. Sillä on monia kotimaankielisiä käännöksiä – addiktit “käyttävät” aineita, aineet “vahingoittavat” käyttäjiä, epätoivoiset yksilöt “loukkaavat” itseään ja toisiaan, virkavalta “hyväksikäyttää” pahaa-aavistamattomia yksilöitä, yhteiskunta “väärinkäyttää” valtaa. Kukaan ei selviä ehjin nahoin. Temaattisesti ASD siis liippaa läheltä Darren Aronofskyn loistavaa Unelmien sielunmessua.

Myös näyttelijäsuoritukset ovat ensiluokkaisia kautta linjan. Ehkäpä jyrkimmin mielipiteitä jakava Keanu Reeveskään ei nykäise päätään yläkenoon ja örähdä “Right.” ennen kuin aivan rainan lopussa. Robert Downey Jr. vetää suorituksellaan potin kotiin – melkein. Onhan hänellä enemmän vuorosanoja kuin pääosan Reevesillä, mutta viimeksimainittu tekee monisyisemmän roolin minuutensa rippeistä taistelevana Bob Arctorina.

Aiempien leffa-arvostelujeni valossa olisi epäreilua olla sanomatta ASD:stä edes jotain pahaa, mutta oikeastaan ainoa asia johon kiinnitin negatiivista huomiota oli elokuvan kepeys ja valoisuus, joka tuntui jotenkin vieraalta Dickin tyylille. Loppuratkaisukin tuntuu kaikessa positiivisuudessaan vain tervetulleelta lohdutuspalkinnolta henkilöhahmoille, joiden koko elämä on umpisolmussa.

Mitäpä sitä kiertelemään ja kaartelemaan? En keksi ketään, jolla olisi syy jättää tämä elokuva näkemättä. Leffaan siitä. Etenkin tamperelaiset, sillä Niagaran toimintaa on syytä tukea.

Voi hyvää päivää - Hanna Pakarinen. Se on sit taas nollalinja tänä vuonna ja iltapäivälehdet ihmettelee, että mikä meni pieleen. Mutta pahinta on, että Pakarisen biisi ja esitys on ihan yhtä kiinostava kuin viime tiistain Iltalehti. Nähty ja tehty miljoona kertaa. Hitto, olisi edes jotain todella kämppiä, jos ei kerran mitään hyvää voi lähettää.

No, nyt pitää toivoa, että englantilaiset tajuaisivat lähettää Morrisseyn, joka kisaa on kovasti hinkunut. Silloin olisi lähetyksessä ainakin jotain kuuntelemisen arvoista.

Niin ja sitten oli vielä nämä lähetyksen huumoripläjäykset… Hanna on kyllä kansan häpeästä se pienin osa, jos lopulliseen lähetykseen päästetään väliohjelmaksi kotimaisia koomikkoja…

Finland for thought kirjoitti tänään vähän aikaa sitten julkistetusta piratismitutkimuksesta, jonka olin ohittanut olankohautuksella. Hesari uutisoi:

Verkkopiratismi jatkuu laista huolimatta

15–25-vuotiaista suomalaisista nuorista … Ikäluokan miehistä jopa 70 prosenttia on ladannut elokuvia ja 60 prosenttia tv-ohjelmia. Käytännössä näiden kaikkien voidaan olettaa ladanneen elokuvansa laittomasta lähteestä.

Tätä samaa piratismikauhistelua on kuultu sen verran kauan, ettei sitä jaksa enää oikeastaan edes lukea. Mutta Phil sattui toteamaan mielenkiintoisen reiän tämän nimenomaisen tutkimuksen perusteluissa:

with the massive success with “Star Wreck“, the free online film that became Finland’s most popular Finnish film in history, a lot of kids may have downloaded this legal film and have never downloaded any “illegal” films.

Tässä on selkeästi tilastojen tutkimisen paikka.

Tilastokeskuksen mukaan 15-25 -vuotiaita miehiä on suomessa noin 360 000. Star Wreck on ladattu yli 4 miljoonaa kertaa. Viimeisten kolmen kuukauden aikana 42% sivujen käyttäjistä on ollut suomalaisia. Elokuvan julkistuksen yhteydessä ulkomaalaisia kävijöitä oli enemmän, joten leikataan prosentit kolmasosaan ja sanotaan, että elokuvan lataajista 10% olisi ollut suomalaisia. Tämä tekisi 400 000 latausta.

Koska tässä puhutusta väestöryhmästä 80% on käyttäjinä IRC-galleriassa, jonka Wreck-yhteisön keskimääräinen käyttäjä on 19-vuotias mies, sitä voisi muutenkin pitää suurimpana yleisön osana.

Suomalaisten voidaan olettaneen ladanneen Star Wreckin 400 000 kertaa. Heistä suurin osa on ollut 15-25-vuotiaita miehiä. Jos tästä ryhmästä 70% kertoo ladanneensa elokuvan internetistä, tekee se 252 000 lataajaa - hieman yli puolet Star Wreckin laskennallisesta lataajamäärästä.

Jos oletetaan, että tutkimukseen osallistuneista henkilöistä kaikki ovat ladanneet elokuvia vain laittomista lähteistä, loppuvat tästä maasta nuoret miehet kesken.

Mikä arvo on piratismitutkimuksella, jonka perustavaa laatua oleva oletus voidaan osoittaa täysin mahdottomaksi? No, se arvo, että ainakin tutkimuksen perusteella pääteltiin, että uusi tekijänoikeuslaki ei ole hillinnyt verkkopiratismia. Muiden tuoreiden tutkimusten mukaan vesi on edelleen märkää, tuli polttaa ja pään lyöminen tiiliseinään sattuu.

Olen koko kuluneen viikon yrittänyt kirjoittaa arvostelua Ihmisen Pojista - huonolla menestyksellä. Children of Men on loistava ja erittäin vaikuttava elokuva, mutta vasta tänään tajusin, mikä siinä jäi minua vaivaamaan.

Ironista kyllä, tämän elokuvan suurin ongelma on sen erinomaisuus. Juoneltaan Ihmisen Pojat on vain toimintaelokuva, jossa vihamieliset tahot jahtaavat päähenkilöitä. Hyvin yksinkertainen sellainen. Suorastaan spartalainen, jos sitä vertaa moderneihin, ylenmäärin rönsyileviin toimintaelokuviin.

Mutta kevyen toiminnan sijaan Children of Men on tuleva klassikko ja kerrassaan upea elokuva. Jos harrastaisin pitkän aikavälin sijoituksia, löisin vetoa siitä, että vielä kymmenien vuosien päästä tätä ja Donnie Darkoa muistellaan 2000-luvun alun parhaina scifi-elokuvina.

Mutta, kuten sanoin, elokuvan juoni ei ole kummoinen. Se ei ole huono, sitä vain on kovin vähän. Tämän elokuvan pihvi on siinä maailmassa jonka se rakentaa, tunnelmassa ja tunteissa. Ne jäävät elämään katsojan päähän, kun se perinteisesti pääosassa oleva juoni ja sankarin kaari unohtuu. Ja tämä on se, miksi Ihmisen Pojat joutuu kärsimään omasta erinomaisuudestaan.

Huonommassa elokuvassa yksinkertainen juoni ja hieman yhdentekevä sankari olisivat jääneet taidokkaan ohjauksen ja viihteen alle. Teatterista olisi kävellyt ulos tyytyväisenä siihen, että elokuva onnistui viihdyttämään pari tuntia. Sen sijaan Ihmisten Pojista poistuu vaikuttuneena ja hämmentyneenä. Pieni pala katsojan maailmankuvaa on juuri käännetty kyljelleen, eikä asioita katso enää aivan samalla tavalla. Mutta kun kokemusta lähtee analysoimaan, tuntuu siltä, kuin sormet eivät aivan pitäisi.

Kokonaisuutena tämä elokuva oli niin hyvä, että olisi halunnut myös sen juonen olevan mestarillinen - sellainen joka muodostuu osaksi populaarikulttuuria. Samoin maailma oli niin kiehtova, että olisi toivonut, että sen tutkimiselle olisi jäänyt enemmän aikaa. Myös toivon ja toivottomuuden teemassa ja sen vaikutuksessa ihmisiin olisi ollut vielä paljon käsiteltävää - itse asiassa aivan liikaa yhteen elokuvaan. Johonkin on kuitenkin raja vedettävä.

Olen puhunut tarkoituksella nimenomaan juonesta, en tarinasta. Sillä missä juoni on yksinkertainen ja sitä kuljetetaan suoraviivaisesti, tarinaa kerrotaan todella taidokkaasti. Tarinaa kerrotaan usein pelkästään kuvin, kun ihmiset puhuvat, he puhuvat toisilleen, eivät sivistääkseen katsojia. Jos elokuvan kultainen sääntö on “näytä, älä kerro”, niin Alfonso Cuarón on eräs maailman parhaista ohjaajista.

Elokuva on muutenkin visuaalisesti upea. Itse rakastin erityisesti tapaa luoda vaikutelma tulevaisuudesta. Tämä tulevaisuus ei ole kiiltävä, mutta se tuntuu todelliselta. Vaikka tulevaisuus ei olisikaan iloinen paikka, eivät ihmiset hylkää siivousta tai kaupunkiarkkitehdit etsi innoitustaan hämähäkeistä ja kauhuelokuvista. Sen sijaan asiat ränsistyvät. Useimmat asiat, jotka ovat täällä tänä päivänä ovat olemassa myös vuonna 2027 - ainoastaan 20 vuotta vanhempina. Autot, jotka tänä päivänä ovat futuristisia ja kiiltäviä ovat tuolloin kolhuisia, ruosteisia ja käynnistyvät vain työntämällä.

Jos tulevaisuus näyttää harvinaisen todelliselta, sitä auttaa myöskin upea kuvaus ja leikkaus. Kohtaukset ovat pitkiä ja siellä olemisen tunne on todella vahva. Toimintaa on varsin rutkasti, mutta se ei koskaan tunnu siltä, että katsojalle esitettäisiin jotain. Sen sijaan hahmot toimivat uskottavasti. Räjähdykset eivät ole katsojia varten, vaan niillä yritetään tappaa ihmisiä ja tappelu ei ole balettia.

Mutta kuten sanoin, tämä elokuva elää tunnelmasta ja tunteesta - kaikki tekninen loistokkuus olisi toisarvoista, jos se ei loisi katsojalle jotain merkittäviä tuntemuksia. Kaikeksi onneksi Children of Men onnistuu siinä. Se muistuttaa meitä toivosta ja siitä, mihin ihmiskunta voi vajota, jos pelko syrjäyttää toivon. Tämän elokuvan dystopia ei ole kaukainen maailma, jossa pahin mahdollinen on sattunut, vaan se on aivan nurkan takana, jos teemme liian monta väärää valintaa seuraavien vuosien kuluessa. Enemmän kuin elokuva vuodesta 2027 tämä on elokuva tästä päivästä ja siitä, millaisen huomisen haluamme.

“If I had wanted to read another anti-George Bush/Iraq War rant, I would have paid a toonie for a copy of the New York Times.” -Hilary White, perhearvojen puolustaja

Se, mikä tässä elokuvassa järkyttää ei ole kuvitelmaa, vaan arkipäivää jossain päin maailmaa - useinkin paljon lähempänä kuin kukaan meistä haluaisi myöntää. Ja siksi minua ihan oikeasti pelottaa ihmiset, joiden mielestä tämä elokuva on höykkäys heidän maailmankatsomustaan vastaan. Tämän humaanimpaa elokuvaa en muista hetkeen nähneeni.

Traileri

Päivitykset 22.1.

Boingboing mainitsee elokuvassa käytetyn Creative Commons -lisensoitua äänisamplea. Mikä tekisi siitä luultavastikin ensimmäisen suuren luokane lokuvan, joka on käyttänyt CC -materiaali - ja vieläpä noudattanut lisenssiehtoja.

DVD on ulkona briteissä ja sen voi tilata vaikkapa Play.comista. Jostain käsittämättömästä syystä Universal on nähnyt hyväksi siunata leffaa yhdellä kaikkien aikojen rumimmista DVD-kansista. Mutta ei koiraa ole karvoihin katsominen…

Tilanne: Joulun välipäivät, Helsinki, Tennispalatsin elokuvakompleksi. Ohjelmistossa ei mitään näkemisen arvoista, mutta kun kerran tänne asti on lähdetty, jotain pitäisi katsoa, mieluiten jotain joka eniten hyötyy valtavankokoisista valkokankaista. Suunnataan siis ykkössaliin ja katsotaan tarjokkaista ainoa, jossa on lohikäärmeitä: Eragon.

Ja kyllähän niitä paukkuja ja rytinää sitten piisasikin. Näyttelijät hoitivat arkkityyppiset roolinsa vailla yksilöllisyyden painolastia, ja miekat ja haarniskat oli taidettu tilata suoraan Mattelilta oheiskrääsätuotannon helpottamiseksi. Ai niin, ja se tarina. Tehdäänpä koe: kuulostaako seuraava juonikuvio tutulta?

Kaunis Prinsessa pakenee mukanaan jotain Pahalta Hallitsijalta varastettua - kutsukaamme sitä MacGuffiniksi. Pahan Hallitsijan Tummanpuhuva Kätyri saa Prinsessan kiinni, mutta vasta kun tämä on saanut toimitettua MacGuffinin toisaalle. Pallinaamainen Maalaispoika sattuu paikalle ja ottaa MacGuffinin haltuunsa. Käy ilmi että Maalaispojan paras kaveri on menossa pois liittyäkseen Pahaa Hallitsijaa vastustaviin kapinallisiin. Eipä aikaakaan kun Tummanpuhuvan Kätyrin MacGuffinia jäljittävät joukot löytävät Maalaispojan kotiin ja tappavat hänen huoltajansa, mutta hän itse pelastuu koska oli tapaamassa brittiaksentilla puhuvaa Parrakasta Erakkoa. (Hupaisana detaljina mainittakoon, että Kätyrin joukot unohtavat tuikata Maalaispojan kodin tuleen, joten Erakon on sittemmin tehtävä se.) Parrakas Erakko paljastuu ainoaksi henkilöksi, joka voi auttaa Maalaispoikaa MacGuffinin suhteen, joten he matkaavat kyläpahaseen, jota tässä kutsumme yksinkertaisesti nimellä The Most Wretched Hive of Scum and Villainy. Siellä Pallinaamainen Maalaispoika joutuu luonnollisesti vaikeuksiin, ja saa niitä paetessaan ensikosketuksensa omiin yliluonnollisiin erityislahjoihinsa. Saatuaan sattumalta tietoonsa Kauniin Prinsessan olinpaikan Maalaispoika päättää lähteä hullunrohkealle pelastusretkelle, joka luonnollisesti onnistuu kaiken todennäköisyyden vastaisestikin mutta jonka päätteeksi Parrakas Erakko joutuu uhrautumaan hänen puolestaan. Kaunis Prinsessa johdattaa Maalaispojan ja hänen uuden kaverinsa, Hurmaavan Rentun, kapinallisten luo, mutta ah ja voi! Tummanpuhuvan Kätyrin väki seuraa heitä ja kapinalliset joutuvat valmistautumaan Viimeiseen Taistoon. Maalaispoika ja Prinsessa lähentyvät toisiaan. Hurmaava Renttu ei ensin osallistu taisteluun, mutta liittyy sitten kapinallisiin enemmän tai vähemmän ratkaisevalla hetkellä. Pallinaamainen Maalaispoika ottaa yhteen Tummanpuhuvan Kätyrin kanssa, voittaa, ja ratkaisee koko taistelun.

Odotan vakavissani, että jatko-osassa Prinsessa paljastuu Maalaispojan sisareksi. (Sillä jatko-osahan tästä on tulossa, no question about it.)

Ehkäpä masentavinta Eragonissa on, ettei se edes yritä naamioida kopiointiaan. Tarkemmin sanoen, se vain ei yritä, piste. Tutunturvalliset kuviot käydään lävitse ilman sen parempaa syytä, kuin että näin on tehty ennenkin ja hyvät rahathan siitäkin tuli. (Tai kuka tietää? Ehkäpä romaanin 19-kesäinen kirjoittaja ei todellakaan tajunnut, mitä oli tekemässä. Se ei kyllä ole elokuvalle mikään puolustus. Eikä leffa tosiaankaan kannusta kahlaamaan kirjaa lävitse.) Jos elokuvalla on pelastava piirre (söpön lohharinpoikasen lisäksi), niin ehkä se, että se toimii peruskoulutasoisena kuvamateriaalina käsikirjoittaja Puskalan suuresti rakastamalle Joseph Campbellin Sankarin vaellus-myytinselitysmallille. Toisaalta juuri tällaiset kaavamaiset, ajatusköyhät kyhäelmät ovat yksi syy, miksi itse soisin herra Campbell-vainaan jo tulevan haudatuksi.

Tai sitten masentavinta on se, miten totaalisesti ohjaaja Stefen Fangmeier tuhlaa loistavien näyttelijöiden kuten John Malkovic, Jeremy Irons ja Robert Carlyle lahjat. Jokainen heistä tekee varsin irtonaisen suorituksen, mutta muottimaisen roolin rajoja ei kukaan pääse ylittämään.

Jos vakavissanne harkitsette Eragonin katsomista, tehkää kuten minä: älkää ainakaan maksako siitä. (Sorry, Tommi - taidamme olla sinulle lippujen hinnan velkaa.)

”Eräänä kauniina päivänä Aksu otti esiin oman kaukoputkensa. Aksu asetti sen takapihalle, omalle telineelleen osoittamaan kohti taivaita. Mitä sieltä tänään löytyisikään?

”’Oletpas hiivatun rumanlainen, sulla on neljätoista jalkaa enemmän kuin mulla. Mistä te kaikki tulitte? Oletteko te täältä kotoisin? Kasvaako sisällänne lisää itsenne kaltaisia?’”

Kaupat ovat sulkeneet ovensa ja Porin kaupunki hiljenee kohti tiistai-iltaa. Raskaat kengät loiskahtelevat pihan lätäkössä, rapun ovi narahtaa ja märkä hahmo astuu laimeanvihreään 50-lukulauseen kerrostaloaulaan. Rähmäisestä peilistä näkyy väsyneen näköinen, tukevanpuoleinen tihrusilmäinen mies trenssitakissa, iso salkku kädessä roikkuen.

Kolmannen kerroksen ovikello päräyttää ilmoille nuupahtaneen rikkinäisen melodiansa – patterit olisi vaihdettava, mies tuumii. Hetken kuluttua ovisilmässä häviähtää varjo ja ovi avataan. Eteiskäytävällä seisoo keski-ikäinen, laiha ja viiksekäs mies elämän kolhut kasvojen urista hohkaen – pukeutuneena kiiltävään punaiseen ihonmyötäiseen pukuun, raskaat kuulokkeet kaulallaan. Vieras kutsutaan sisälle hieman paheksuvan murahduksen saattelemana. Muut ovat selväsit jo tulleet. Olohuoneesta kuuluu erikoista piippausta ja vaimeaa musiikkia vuotavien kuulokkeiden läpi.

Mies laskee laukkunsa kuraiselle eteisen matolle, hilseilevää seinää vasten nojaamaan. Hän asettelee trenssitakkinsa muiden samanlaisten joukkoon naulakkoon ja ottaa nuhjuiset puvunhousunsa pois. Kengät hän vie kuivumaan WC:n puolelle, ja pysähtyy kokovartalopeilin äärelle. Hopeinen kokopuku on menettämässä kiillettään – avaruuspölyä, kuten hän sitä kutsuu – ja punainen salama, joka kulkee rintakehän poikki, on halkeillut ja irtoilee pieninä kaistaleina. Hän panee ohimennen merkille keränneensä taas muutaman kilon lisää, mutta tilanne on ollut pelastamaton jo kauemmin. Parit kaljun yli valuvat haituvat hän suorii oikoselleen, ja astuu salkkuineen olohuoneeseen.

Kolme muuta miestä, jokainen avaruusmiehiksi pukeutuneena – Antero ei ole vieläkään luopunut typeristä ’tuntosarvistaan’ – istuu levypinojen keskellä, älppäreitä käsissään pyöritellen. Mies istuu heidän seuraansa ja kaivaa varovaisesti oman levypinkkansa esille salkustaan. Fredi, Kikka, Hector… Muut katselevat kiinnostuneina kokoelmaa, eräisiin levyihin tartutaan hanakammin ja ihastellaan.

Ilta kuluu musiikkia kuunnellessa. Tavallaan kenelläkään ei ole hauskaa, tavallaan jokainen nauttii olostaan. Lopulta päädytään kahden levysoittimen äärelle, lyödään piuhat kiinni stereoihin ja painetaan PLAY ja REC –näppäimiä. Yhdeksänkymmenen minuutin hopeasilattu kasetti alkaa pyöriä ja ensimmäinen levy laskeutuu lautaselle.

”Nyt se tulloo, Halleyn komeetta se onko?
Nyt se tulloo, Halleyn komeetta se onko?
Nyt se tulloo, Halleyn komeetta se onko?
Nyt se tulloo, Halleyn komeetta se onko?”

”Onko, onko, onko, onko,
Halleyn komeetta se onko?”

–

Vietimme erikoisia hetkiä Älymystön kanssa viikon kuluessa. Olimme linnottautuneet biisejä tekemään maaseudulle, herra Haapasen kotitaloon Kihniöön, jonne hän on kasaillut kaikessa hiljaisuudessaan pientä studiontapaista saunarakennukseen. Bandcampit koostuvat pääasiassa siitä, että ladataan auto täyteen Älymystöä ja mhdollisesti jäsenten naisystäviä (joita, sivumennen sanoen, on enemmän kuin bändiläisiä!) ja päräytetään kaljakaupan kautta pariksi päiväksi böndelle. Työskentely taas koostuu suurilta osin lojumisesta ja Aku Ankkojen tarkasta tavaamisesta, kunnes viiden tunnin muhimisen, safkaamisen ja kaljankittauksen jälkeen yhtäkkiä revitetään kaksi tuntia ankaraa industrialia nauhalle. Rentouttavaa!

Blogientryn alussa kelluva tarina ei kuitenkaan liity Älymystöön – ainakaan vielä viiteentoista vuoteen – vaan oletuksille rakentamamme syntytarina ilmiölle, jota meidän on hyvin vaikea ymmärtää. Kyseessä on kokoelma, joka kantaa ylpeänä mustavalkokopioiduissa kansissaan nimeä Avaruus Suomessa – tieteismusiikin salainen antologia 2020-1959. Tekijöiksi ilmoittautuvat professorit Roland Fender ja Mrgatron Holaris, ja Sosialistisen Jupiterin yliopiston äänenlaitos.

”Pari vuotta sitten tietokoneella pystyttiin mallintamaan kärpäsen aivot, periaatteessa vuonna 2020 hiiren aivot, vuonna 2040 ihmisen aivot, vuonna 2060 kaikkien ihmisten aivot yhtä aikaa. Ihmisen päivät sellaisena kun me olemme ne oppineet tuntemaan ovat kyllä luetut.”

Tämä levy tupsahti toimistollemme jonkun lähettämänä, vieläpä muistaakseni niin, että kirje oli osoitettu minulle. Joka tapauksessa kaivoin ensisilmäyksellä vaatimattoman näköisen plätyn kouraanija se jäikin sitten homehtumaan koneen vierelle kun en saanut irroitettua itsestäni sen vertaa että olisin sitä kuunnellut. Tilanne kuitenkin muuttui kun muuan iltapäivänä poikani Juliuksen kanssa päätin istua alas ja testata levyä hetken.

Tuntia myöhemmin olo oli kovin outo. Olin kuunnellut ihmeellisten puheenpätkien täplittämän yhteenmiksatun levyllisen suomalaista tieteisfiktio-aiheista musiikkia – covereita, huumoribiisejä, vanhoja iskelmiä, rokkia ja elektroa noin 50 vuoden ajalta. Ja olin kovin oudolla tavalla vakuuttunut.

Myöhemmin sitten pakkopuskin levyn armotta kaljalla marinoidulle bändillemme, kun päivän työt oli tehty ja viskiä ja saunaa tullut nautittua toinenkin tunti. Kuuntelimme sen ja vaikutelma oli sama: tämä saattaa olla yksiä oudoimpia levyjä, mitä on vähään aikaan tullut kuultua, ja älymystöläisiltä tuo todellakin on isosti sanottu.

Jos tekijänoikeussäädökset antaisivat periksi, tässä olisi nyt linkki jota klikkaamalla voisitte ladata ja todeta itse saman. Nyt sitä ei ole. Joka tapauksessa, jos joku tätä lukevista tietää mistä on kysymys, tai on kenties vastuussa kokoelman lähettämisestä – kertokaa ihmeessä! Teillä on nyt faneja!

”Kun katson tähteen loistavaan niin silloin tiedän sen,
niin pienen pieni päällä maa on sentään ihminen.
Kun meistä kerran vain muisto jää tähdet kirkkaina kimmeltää,
ne nähneet on kun syntyi maa, ne nähdä loppumme saa.”