Beyond the Iron Sky

Finland for thought kirjoitti tänään vähän aikaa sitten julkistetusta piratismitutkimuksesta, jonka olin ohittanut olankohautuksella. Hesari uutisoi:

Verkkopiratismi jatkuu laista huolimatta

15–25-vuotiaista suomalaisista nuorista … Ikäluokan miehistä jopa 70 prosenttia on ladannut elokuvia ja 60 prosenttia tv-ohjelmia. Käytännössä näiden kaikkien voidaan olettaa ladanneen elokuvansa laittomasta lähteestä.

Tätä samaa piratismikauhistelua on kuultu sen verran kauan, ettei sitä jaksa enää oikeastaan edes lukea. Mutta Phil sattui toteamaan mielenkiintoisen reiän tämän nimenomaisen tutkimuksen perusteluissa:

with the massive success with “Star Wreck“, the free online film that became Finland’s most popular Finnish film in history, a lot of kids may have downloaded this legal film and have never downloaded any “illegal” films.

Tässä on selkeästi tilastojen tutkimisen paikka.

Tilastokeskuksen mukaan 15-25 -vuotiaita miehiä on suomessa noin 360 000. Star Wreck on ladattu yli 4 miljoonaa kertaa. Viimeisten kolmen kuukauden aikana 42% sivujen käyttäjistä on ollut suomalaisia. Elokuvan julkistuksen yhteydessä ulkomaalaisia kävijöitä oli enemmän, joten leikataan prosentit kolmasosaan ja sanotaan, että elokuvan lataajista 10% olisi ollut suomalaisia. Tämä tekisi 400 000 latausta.

Koska tässä puhutusta väestöryhmästä 80% on käyttäjinä IRC-galleriassa, jonka Wreck-yhteisön keskimääräinen käyttäjä on 19-vuotias mies, sitä voisi muutenkin pitää suurimpana yleisön osana.

Suomalaisten voidaan olettaneen ladanneen Star Wreckin 400 000 kertaa. Heistä suurin osa on ollut 15-25-vuotiaita miehiä. Jos tästä ryhmästä 70% kertoo ladanneensa elokuvan internetistä, tekee se 252 000 lataajaa - hieman yli puolet Star Wreckin laskennallisesta lataajamäärästä.

Jos oletetaan, että tutkimukseen osallistuneista henkilöistä kaikki ovat ladanneet elokuvia vain laittomista lähteistä, loppuvat tästä maasta nuoret miehet kesken.

Mikä arvo on piratismitutkimuksella, jonka perustavaa laatua oleva oletus voidaan osoittaa täysin mahdottomaksi? No, se arvo, että ainakin tutkimuksen perusteella pääteltiin, että uusi tekijänoikeuslaki ei ole hillinnyt verkkopiratismia. Muiden tuoreiden tutkimusten mukaan vesi on edelleen märkää, tuli polttaa ja pään lyöminen tiiliseinään sattuu.

Olen koko kuluneen viikon yrittänyt kirjoittaa arvostelua Ihmisen Pojista - huonolla menestyksellä. Children of Men on loistava ja erittäin vaikuttava elokuva, mutta vasta tänään tajusin, mikä siinä jäi minua vaivaamaan.

Ironista kyllä, tämän elokuvan suurin ongelma on sen erinomaisuus. Juoneltaan Ihmisen Pojat on vain toimintaelokuva, jossa vihamieliset tahot jahtaavat päähenkilöitä. Hyvin yksinkertainen sellainen. Suorastaan spartalainen, jos sitä vertaa moderneihin, ylenmäärin rönsyileviin toimintaelokuviin.

Mutta kevyen toiminnan sijaan Children of Men on tuleva klassikko ja kerrassaan upea elokuva. Jos harrastaisin pitkän aikavälin sijoituksia, löisin vetoa siitä, että vielä kymmenien vuosien päästä tätä ja Donnie Darkoa muistellaan 2000-luvun alun parhaina scifi-elokuvina.

Mutta, kuten sanoin, elokuvan juoni ei ole kummoinen. Se ei ole huono, sitä vain on kovin vähän. Tämän elokuvan pihvi on siinä maailmassa jonka se rakentaa, tunnelmassa ja tunteissa. Ne jäävät elämään katsojan päähän, kun se perinteisesti pääosassa oleva juoni ja sankarin kaari unohtuu. Ja tämä on se, miksi Ihmisen Pojat joutuu kärsimään omasta erinomaisuudestaan.

Huonommassa elokuvassa yksinkertainen juoni ja hieman yhdentekevä sankari olisivat jääneet taidokkaan ohjauksen ja viihteen alle. Teatterista olisi kävellyt ulos tyytyväisenä siihen, että elokuva onnistui viihdyttämään pari tuntia. Sen sijaan Ihmisten Pojista poistuu vaikuttuneena ja hämmentyneenä. Pieni pala katsojan maailmankuvaa on juuri käännetty kyljelleen, eikä asioita katso enää aivan samalla tavalla. Mutta kun kokemusta lähtee analysoimaan, tuntuu siltä, kuin sormet eivät aivan pitäisi.

Kokonaisuutena tämä elokuva oli niin hyvä, että olisi halunnut myös sen juonen olevan mestarillinen - sellainen joka muodostuu osaksi populaarikulttuuria. Samoin maailma oli niin kiehtova, että olisi toivonut, että sen tutkimiselle olisi jäänyt enemmän aikaa. Myös toivon ja toivottomuuden teemassa ja sen vaikutuksessa ihmisiin olisi ollut vielä paljon käsiteltävää - itse asiassa aivan liikaa yhteen elokuvaan. Johonkin on kuitenkin raja vedettävä.

Olen puhunut tarkoituksella nimenomaan juonesta, en tarinasta. Sillä missä juoni on yksinkertainen ja sitä kuljetetaan suoraviivaisesti, tarinaa kerrotaan todella taidokkaasti. Tarinaa kerrotaan usein pelkästään kuvin, kun ihmiset puhuvat, he puhuvat toisilleen, eivät sivistääkseen katsojia. Jos elokuvan kultainen sääntö on “näytä, älä kerro”, niin Alfonso Cuarón on eräs maailman parhaista ohjaajista.

Elokuva on muutenkin visuaalisesti upea. Itse rakastin erityisesti tapaa luoda vaikutelma tulevaisuudesta. Tämä tulevaisuus ei ole kiiltävä, mutta se tuntuu todelliselta. Vaikka tulevaisuus ei olisikaan iloinen paikka, eivät ihmiset hylkää siivousta tai kaupunkiarkkitehdit etsi innoitustaan hämähäkeistä ja kauhuelokuvista. Sen sijaan asiat ränsistyvät. Useimmat asiat, jotka ovat täällä tänä päivänä ovat olemassa myös vuonna 2027 - ainoastaan 20 vuotta vanhempina. Autot, jotka tänä päivänä ovat futuristisia ja kiiltäviä ovat tuolloin kolhuisia, ruosteisia ja käynnistyvät vain työntämällä.

Jos tulevaisuus näyttää harvinaisen todelliselta, sitä auttaa myöskin upea kuvaus ja leikkaus. Kohtaukset ovat pitkiä ja siellä olemisen tunne on todella vahva. Toimintaa on varsin rutkasti, mutta se ei koskaan tunnu siltä, että katsojalle esitettäisiin jotain. Sen sijaan hahmot toimivat uskottavasti. Räjähdykset eivät ole katsojia varten, vaan niillä yritetään tappaa ihmisiä ja tappelu ei ole balettia.

Mutta kuten sanoin, tämä elokuva elää tunnelmasta ja tunteesta - kaikki tekninen loistokkuus olisi toisarvoista, jos se ei loisi katsojalle jotain merkittäviä tuntemuksia. Kaikeksi onneksi Children of Men onnistuu siinä. Se muistuttaa meitä toivosta ja siitä, mihin ihmiskunta voi vajota, jos pelko syrjäyttää toivon. Tämän elokuvan dystopia ei ole kaukainen maailma, jossa pahin mahdollinen on sattunut, vaan se on aivan nurkan takana, jos teemme liian monta väärää valintaa seuraavien vuosien kuluessa. Enemmän kuin elokuva vuodesta 2027 tämä on elokuva tästä päivästä ja siitä, millaisen huomisen haluamme.

“If I had wanted to read another anti-George Bush/Iraq War rant, I would have paid a toonie for a copy of the New York Times.” -Hilary White, perhearvojen puolustaja

Se, mikä tässä elokuvassa järkyttää ei ole kuvitelmaa, vaan arkipäivää jossain päin maailmaa - useinkin paljon lähempänä kuin kukaan meistä haluaisi myöntää. Ja siksi minua ihan oikeasti pelottaa ihmiset, joiden mielestä tämä elokuva on höykkäys heidän maailmankatsomustaan vastaan. Tämän humaanimpaa elokuvaa en muista hetkeen nähneeni.

Traileri

Päivitykset 22.1.

Boingboing mainitsee elokuvassa käytetyn Creative Commons -lisensoitua äänisamplea. Mikä tekisi siitä luultavastikin ensimmäisen suuren luokane lokuvan, joka on käyttänyt CC -materiaali - ja vieläpä noudattanut lisenssiehtoja.

DVD on ulkona briteissä ja sen voi tilata vaikkapa Play.comista. Jostain käsittämättömästä syystä Universal on nähnyt hyväksi siunata leffaa yhdellä kaikkien aikojen rumimmista DVD-kansista. Mutta ei koiraa ole karvoihin katsominen…

Tilanne: Joulun välipäivät, Helsinki, Tennispalatsin elokuvakompleksi. Ohjelmistossa ei mitään näkemisen arvoista, mutta kun kerran tänne asti on lähdetty, jotain pitäisi katsoa, mieluiten jotain joka eniten hyötyy valtavankokoisista valkokankaista. Suunnataan siis ykkössaliin ja katsotaan tarjokkaista ainoa, jossa on lohikäärmeitä: Eragon.

Ja kyllähän niitä paukkuja ja rytinää sitten piisasikin. Näyttelijät hoitivat arkkityyppiset roolinsa vailla yksilöllisyyden painolastia, ja miekat ja haarniskat oli taidettu tilata suoraan Mattelilta oheiskrääsätuotannon helpottamiseksi. Ai niin, ja se tarina. Tehdäänpä koe: kuulostaako seuraava juonikuvio tutulta?

Kaunis Prinsessa pakenee mukanaan jotain Pahalta Hallitsijalta varastettua - kutsukaamme sitä MacGuffiniksi. Pahan Hallitsijan Tummanpuhuva Kätyri saa Prinsessan kiinni, mutta vasta kun tämä on saanut toimitettua MacGuffinin toisaalle. Pallinaamainen Maalaispoika sattuu paikalle ja ottaa MacGuffinin haltuunsa. Käy ilmi että Maalaispojan paras kaveri on menossa pois liittyäkseen Pahaa Hallitsijaa vastustaviin kapinallisiin. Eipä aikaakaan kun Tummanpuhuvan Kätyrin MacGuffinia jäljittävät joukot löytävät Maalaispojan kotiin ja tappavat hänen huoltajansa, mutta hän itse pelastuu koska oli tapaamassa brittiaksentilla puhuvaa Parrakasta Erakkoa. (Hupaisana detaljina mainittakoon, että Kätyrin joukot unohtavat tuikata Maalaispojan kodin tuleen, joten Erakon on sittemmin tehtävä se.) Parrakas Erakko paljastuu ainoaksi henkilöksi, joka voi auttaa Maalaispoikaa MacGuffinin suhteen, joten he matkaavat kyläpahaseen, jota tässä kutsumme yksinkertaisesti nimellä The Most Wretched Hive of Scum and Villainy. Siellä Pallinaamainen Maalaispoika joutuu luonnollisesti vaikeuksiin, ja saa niitä paetessaan ensikosketuksensa omiin yliluonnollisiin erityislahjoihinsa. Saatuaan sattumalta tietoonsa Kauniin Prinsessan olinpaikan Maalaispoika päättää lähteä hullunrohkealle pelastusretkelle, joka luonnollisesti onnistuu kaiken todennäköisyyden vastaisestikin mutta jonka päätteeksi Parrakas Erakko joutuu uhrautumaan hänen puolestaan. Kaunis Prinsessa johdattaa Maalaispojan ja hänen uuden kaverinsa, Hurmaavan Rentun, kapinallisten luo, mutta ah ja voi! Tummanpuhuvan Kätyrin väki seuraa heitä ja kapinalliset joutuvat valmistautumaan Viimeiseen Taistoon. Maalaispoika ja Prinsessa lähentyvät toisiaan. Hurmaava Renttu ei ensin osallistu taisteluun, mutta liittyy sitten kapinallisiin enemmän tai vähemmän ratkaisevalla hetkellä. Pallinaamainen Maalaispoika ottaa yhteen Tummanpuhuvan Kätyrin kanssa, voittaa, ja ratkaisee koko taistelun.

Odotan vakavissani, että jatko-osassa Prinsessa paljastuu Maalaispojan sisareksi. (Sillä jatko-osahan tästä on tulossa, no question about it.)

Ehkäpä masentavinta Eragonissa on, ettei se edes yritä naamioida kopiointiaan. Tarkemmin sanoen, se vain ei yritä, piste. Tutunturvalliset kuviot käydään lävitse ilman sen parempaa syytä, kuin että näin on tehty ennenkin ja hyvät rahathan siitäkin tuli. (Tai kuka tietää? Ehkäpä romaanin 19-kesäinen kirjoittaja ei todellakaan tajunnut, mitä oli tekemässä. Se ei kyllä ole elokuvalle mikään puolustus. Eikä leffa tosiaankaan kannusta kahlaamaan kirjaa lävitse.) Jos elokuvalla on pelastava piirre (söpön lohharinpoikasen lisäksi), niin ehkä se, että se toimii peruskoulutasoisena kuvamateriaalina käsikirjoittaja Puskalan suuresti rakastamalle Joseph Campbellin Sankarin vaellus-myytinselitysmallille. Toisaalta juuri tällaiset kaavamaiset, ajatusköyhät kyhäelmät ovat yksi syy, miksi itse soisin herra Campbell-vainaan jo tulevan haudatuksi.

Tai sitten masentavinta on se, miten totaalisesti ohjaaja Stefen Fangmeier tuhlaa loistavien näyttelijöiden kuten John Malkovic, Jeremy Irons ja Robert Carlyle lahjat. Jokainen heistä tekee varsin irtonaisen suorituksen, mutta muottimaisen roolin rajoja ei kukaan pääse ylittämään.

Jos vakavissanne harkitsette Eragonin katsomista, tehkää kuten minä: älkää ainakaan maksako siitä. (Sorry, Tommi - taidamme olla sinulle lippujen hinnan velkaa.)

”Eräänä kauniina päivänä Aksu otti esiin oman kaukoputkensa. Aksu asetti sen takapihalle, omalle telineelleen osoittamaan kohti taivaita. Mitä sieltä tänään löytyisikään?

”’Oletpas hiivatun rumanlainen, sulla on neljätoista jalkaa enemmän kuin mulla. Mistä te kaikki tulitte? Oletteko te täältä kotoisin? Kasvaako sisällänne lisää itsenne kaltaisia?’”

Kaupat ovat sulkeneet ovensa ja Porin kaupunki hiljenee kohti tiistai-iltaa. Raskaat kengät loiskahtelevat pihan lätäkössä, rapun ovi narahtaa ja märkä hahmo astuu laimeanvihreään 50-lukulauseen kerrostaloaulaan. Rähmäisestä peilistä näkyy väsyneen näköinen, tukevanpuoleinen tihrusilmäinen mies trenssitakissa, iso salkku kädessä roikkuen.

Kolmannen kerroksen ovikello päräyttää ilmoille nuupahtaneen rikkinäisen melodiansa – patterit olisi vaihdettava, mies tuumii. Hetken kuluttua ovisilmässä häviähtää varjo ja ovi avataan. Eteiskäytävällä seisoo keski-ikäinen, laiha ja viiksekäs mies elämän kolhut kasvojen urista hohkaen – pukeutuneena kiiltävään punaiseen ihonmyötäiseen pukuun, raskaat kuulokkeet kaulallaan. Vieras kutsutaan sisälle hieman paheksuvan murahduksen saattelemana. Muut ovat selväsit jo tulleet. Olohuoneesta kuuluu erikoista piippausta ja vaimeaa musiikkia vuotavien kuulokkeiden läpi.

Mies laskee laukkunsa kuraiselle eteisen matolle, hilseilevää seinää vasten nojaamaan. Hän asettelee trenssitakkinsa muiden samanlaisten joukkoon naulakkoon ja ottaa nuhjuiset puvunhousunsa pois. Kengät hän vie kuivumaan WC:n puolelle, ja pysähtyy kokovartalopeilin äärelle. Hopeinen kokopuku on menettämässä kiillettään – avaruuspölyä, kuten hän sitä kutsuu – ja punainen salama, joka kulkee rintakehän poikki, on halkeillut ja irtoilee pieninä kaistaleina. Hän panee ohimennen merkille keränneensä taas muutaman kilon lisää, mutta tilanne on ollut pelastamaton jo kauemmin. Parit kaljun yli valuvat haituvat hän suorii oikoselleen, ja astuu salkkuineen olohuoneeseen.

Kolme muuta miestä, jokainen avaruusmiehiksi pukeutuneena – Antero ei ole vieläkään luopunut typeristä ’tuntosarvistaan’ – istuu levypinojen keskellä, älppäreitä käsissään pyöritellen. Mies istuu heidän seuraansa ja kaivaa varovaisesti oman levypinkkansa esille salkustaan. Fredi, Kikka, Hector… Muut katselevat kiinnostuneina kokoelmaa, eräisiin levyihin tartutaan hanakammin ja ihastellaan.

Ilta kuluu musiikkia kuunnellessa. Tavallaan kenelläkään ei ole hauskaa, tavallaan jokainen nauttii olostaan. Lopulta päädytään kahden levysoittimen äärelle, lyödään piuhat kiinni stereoihin ja painetaan PLAY ja REC –näppäimiä. Yhdeksänkymmenen minuutin hopeasilattu kasetti alkaa pyöriä ja ensimmäinen levy laskeutuu lautaselle.

”Nyt se tulloo, Halleyn komeetta se onko?
Nyt se tulloo, Halleyn komeetta se onko?
Nyt se tulloo, Halleyn komeetta se onko?
Nyt se tulloo, Halleyn komeetta se onko?”

”Onko, onko, onko, onko,
Halleyn komeetta se onko?”

–

Vietimme erikoisia hetkiä Älymystön kanssa viikon kuluessa. Olimme linnottautuneet biisejä tekemään maaseudulle, herra Haapasen kotitaloon Kihniöön, jonne hän on kasaillut kaikessa hiljaisuudessaan pientä studiontapaista saunarakennukseen. Bandcampit koostuvat pääasiassa siitä, että ladataan auto täyteen Älymystöä ja mhdollisesti jäsenten naisystäviä (joita, sivumennen sanoen, on enemmän kuin bändiläisiä!) ja päräytetään kaljakaupan kautta pariksi päiväksi böndelle. Työskentely taas koostuu suurilta osin lojumisesta ja Aku Ankkojen tarkasta tavaamisesta, kunnes viiden tunnin muhimisen, safkaamisen ja kaljankittauksen jälkeen yhtäkkiä revitetään kaksi tuntia ankaraa industrialia nauhalle. Rentouttavaa!

Blogientryn alussa kelluva tarina ei kuitenkaan liity Älymystöön – ainakaan vielä viiteentoista vuoteen – vaan oletuksille rakentamamme syntytarina ilmiölle, jota meidän on hyvin vaikea ymmärtää. Kyseessä on kokoelma, joka kantaa ylpeänä mustavalkokopioiduissa kansissaan nimeä Avaruus Suomessa – tieteismusiikin salainen antologia 2020-1959. Tekijöiksi ilmoittautuvat professorit Roland Fender ja Mrgatron Holaris, ja Sosialistisen Jupiterin yliopiston äänenlaitos.

”Pari vuotta sitten tietokoneella pystyttiin mallintamaan kärpäsen aivot, periaatteessa vuonna 2020 hiiren aivot, vuonna 2040 ihmisen aivot, vuonna 2060 kaikkien ihmisten aivot yhtä aikaa. Ihmisen päivät sellaisena kun me olemme ne oppineet tuntemaan ovat kyllä luetut.”

Tämä levy tupsahti toimistollemme jonkun lähettämänä, vieläpä muistaakseni niin, että kirje oli osoitettu minulle. Joka tapauksessa kaivoin ensisilmäyksellä vaatimattoman näköisen plätyn kouraanija se jäikin sitten homehtumaan koneen vierelle kun en saanut irroitettua itsestäni sen vertaa että olisin sitä kuunnellut. Tilanne kuitenkin muuttui kun muuan iltapäivänä poikani Juliuksen kanssa päätin istua alas ja testata levyä hetken.

Tuntia myöhemmin olo oli kovin outo. Olin kuunnellut ihmeellisten puheenpätkien täplittämän yhteenmiksatun levyllisen suomalaista tieteisfiktio-aiheista musiikkia – covereita, huumoribiisejä, vanhoja iskelmiä, rokkia ja elektroa noin 50 vuoden ajalta. Ja olin kovin oudolla tavalla vakuuttunut.

Myöhemmin sitten pakkopuskin levyn armotta kaljalla marinoidulle bändillemme, kun päivän työt oli tehty ja viskiä ja saunaa tullut nautittua toinenkin tunti. Kuuntelimme sen ja vaikutelma oli sama: tämä saattaa olla yksiä oudoimpia levyjä, mitä on vähään aikaan tullut kuultua, ja älymystöläisiltä tuo todellakin on isosti sanottu.

Jos tekijänoikeussäädökset antaisivat periksi, tässä olisi nyt linkki jota klikkaamalla voisitte ladata ja todeta itse saman. Nyt sitä ei ole. Joka tapauksessa, jos joku tätä lukevista tietää mistä on kysymys, tai on kenties vastuussa kokoelman lähettämisestä – kertokaa ihmeessä! Teillä on nyt faneja!

”Kun katson tähteen loistavaan niin silloin tiedän sen,
niin pienen pieni päällä maa on sentään ihminen.
Kun meistä kerran vain muisto jää tähdet kirkkaina kimmeltää,
ne nähneet on kun syntyi maa, ne nähdä loppumme saa.”

En ole Nintendoilla pelannut sitten vuoden matolaatikko ja Sega Megadrive. Konsolit ovat muutenkin jääneet kovin vähälle käytölle. Muutenkaan ole toimiston innokkaimpia pelaajia - niin kuin voisi päätellä vaikkapa siitä, että kaikki pelijutut täällä ovat järjestään muiden kirjoittamia.

Mutta Wiin kimppuun pääsyä odotin kuin ekaluokkalainen joulua. Eilinen ilta kuluikin sitten mukavasti kämppisten kanssa Wiillä leikkien. Ja nimenomaan leikkiminen tuntuu oikealta sanalta, sillä jo Mii-hahmojen tekeminenkin oli hauskaa.

Se ohjain ihan oikeasti toimii. Sillä pelaaminen on helvetin hauskaa ja saa analogitatit ja nappiyhdistelmät tuntumaan kovin kimuranteilta.

Myönnettäköön, että eivät Playn ja Sportin pelit varmaan kovinkaan kauaa jaksa huvittaa, mutta hyvässä seurassa yksi ilta vilahti ohi oikein mukavasti. Erityisesti nyrkkeily oli harvinaisen tyydyttävää keinourheiluksi. Tietenkin sitä voisi pelata tylsästi sohvalla loikoillen, mutta kyllä se paljon hauskempaa on, kun tekee asiat niin kuin oikeassakin elämässä tekisi. Eli siis huitoo nyrkeillä kunnolla, samalla kun kaverit katsovat vierestä ja nauravat.

Keilailuun en koskaan päässyt sisälle, mutta pesäpallo oli hauskaa - pääsihän siinä sitten huitomaan pesäpallomailalla ihan kirjaimellisesti olan takaa. Tennis osoittautui myös hauskaksi, vaikkakin reippaasti helpotetuksi. Sekin on jälleen kerran huimasti heuskempaa, kun kaksi tyyppiä seisoo kunnioittavan välimatkan päässä toisistaan ja huitoo näkymättömällä tennismailalla olematonta palloa. Golfista voisi sanoa, että kaikkien aikojen paras golf-peli (ja minigolf-peli bileiden ratoksi) tullaan varmasti julkaisemaan Wiille. Älkää kysykö mikä se tulee olemaan, koska ei minua kiinosta, mutta hauska se tulee olemaan.

Niin kuin muuallakin on sanottu, niin pelien hauskuus on Wiin tapauksessa pitkälti koneen ansiota. Se, kuinka kauan homma pysyy hauskana riippuukin sitten tulevista peleistä. Jos saadaan ihan oikeita pelejä, joiden pelaaminen on yhtä hauskaa ja jotka käyttävät kapulaa oikein, niin vallankumous ei todellakaan ole kaukana. En vielä uskaltaisi vannoa sitä, etteikö Wii voisi myös jäädä kuriositeetiksi, joka on hauska hetken aikaa, mutta en ole hirmuisen huolissani - se tekee kuitenkin monta asiaa oikein.

Wii Sportsilla ja Playllä varustettuna Wii on hyvin sosiaalinen konsoli. Yksin pelaaminen tuskin on järin hauskaa. Tosin tällä hetkellä Wiin omistajalla on hyvin paljon kavereita, jotka haluaisivat tulla käymään..

Ja ei, minulla ei ole Wiitä. Kieltämättä houkutus sellaisen hommaamiseen kasvaa, mutta ehkä järki voittaa, ennen kuin maahan saadaan myymätön erä koneita. Koneen onnellinen omistaja luultavasti kuitenkin lukee tätä, joten kiitosta vaan testistä. Rannehihnatkin pidettiin kiltisti kiinni :)

Edit: Kun puhuin nyrkkeilystä, niin tässä on mainio esimerkki…

Yksi Applen perustajista , Steve “Woz” Wozniak, toteaa tuoreesta kirjastaan kirjoitetussa mielenkiintoisessa artikkelissa:

If you’re as lucky as I’ve been, then you’ll get to live in a time when you’re young just as a revolution is about to take off.

Mietiskelin eilen vuoden takaisia tunnelmia. Siitä tuntuu kuluneen paljon kauemmin kuin 12 kuukautta. Kovin moni asia on muuttunut.
In the Pirkinning oli tähän aikaan ollut valmis jo hyvän aikaa, mutta todellinen suosio oli vasta tulossa. Maailmalla kukaan ei ollut vielä kuullut YouTubesta, Google Videosista tai Revveristä. Nettivideosaitti tarkoitti sivua, jossa oli kokoelma huonolaatuisia wmv-pätkiä joissa lihavat ihmiset tippuvat polkupyörän tangolle.

Vuoden aikana on syntynyt joukko videosaitteja, jotka ovat olleet järjestään parempia ja toimivampia kuin edeltäjänsä. Uusin keksintö on Revverin malli. Olen kyseisestä firmasta maininnut jo useamman kerran ja tarkkanäköiset ovat varmasti huomanneet kyseiseltä saitilta streamattujen videoiden hiipineen ensin blogiin ja sitten etusivulle. Samalla Revver on lisännyt vaihtoehtoja videoiden esittämiseen ulkopuolisilla sivuilla.

Viimeisin kilke löytyy tuolta alhaalta oikealta, jonne on ilmestynyt lista blogiin postatuista videoista. Klikkaamalla kuvaa ponnahtaa video sivun päälle, mistä sen voi siististi napsauttaa sulki kun on saanut tarpeekseen. Suorastaan harmittaa, ettei tällaisia mahdollisuuksia ollut vuosi sitten. Olisi ollut hienoa tarjota In the Pirkinning katsottavaksi suoraan selaimesta. Mutta silloin se olisi tarkoittanut oman flash-playerin tekemistä - eikä hyvää sellaista ollut vielä nähty.

Luulenpa, että me(kin) olemme niitä onnekkaita, jotka ovat nuoria kun vallankumous tapahtuu.

Mutta, tylsän nostalgisoinnin vastapainoksi on tarjolla jälleen Weird Al ja tuore video White & Nerdy.

Täysin turhana jälkikirjoituksena voisi vielä heittää hieman Apple-triviaa. Yksi Applen perustajista ja lyhytaikainen toimitusjohtaja oli suomensukuinen sijoittaja Armas “Mike” Markkula.

Jadesoturi on häpeilemättömästi genre-elokuva, joka ottaa itsensä erittäin vakavasti. Hyvää kertoo jo sekin, että itselläni ainakin oli suuria vaikeuksia suhtautua siihen suomalaisena elokuvana. Se rikkoo ja ylittää suomalaisen elokuvan odotukset ja se elää elokuvana, riippumattomana syntypaikastaan. Epäilenpä, että ulkomaalaiselle Jadesoturi saattaa olla jopa helpompi katsottava, kun Markku Peltolan näkee vain roolihahmonaan ja Kalevala on jotain uutta ja jännittävää.

Jadesoturi vie myöskin loppuun työn jonka Star Wreck aloitti ja kenelläkään ei pitäisi olla enää epäilystäkään siitä, etteikö Suomessa voisi tehdä ihan millaista elokuvaa tahansa. Visuaalinen jälki on pääsääntöisesti mainiota ja Jadesoturi napannee kruunun parhaimman näköisenä elokuvana, joka tässä maassa on tuotettu.

Kiina-kohtauksissa ei ollut suuremmin mitään uutta, mutta ne olivat kauniita. Sen sijaan sepän suopaja, jossa vietettiin paljon aikaa, oli hieno ja mielenkiintoinen rakennelma. Monet muuut Suomilokaatiot (jotka siis kuvattiin Virossa) olivat kuitenkin oudon ahtaan ja rajoittuneen tuntuisia. Aivan kuin Röllissä aikanaan, tuli joissain kohtauksissa tunne, että elokuvan maailma loppuu heti kuvan rajauksen ulkopuolella ja jos kameraa kääntäisi millinkin, narut näkyisivät. Onneksi nämä olivat kuitenkin ohimeneviä kohtauksia ja pääasialliset lokaatiot olivat hyvin hallussa.

Tehosteet hoitivat myöskin hommansa hyvin ja olivat pääasiallisesti komeita. Ainoastaan yhtä tehostetta voi pitää epäonnistuneena, muuten suurimpia teknisiä ongelmia olivat muutamat erittäin kohinaiset kuvat. Luultavastikin teatterin ainoana tuli myöskin bongattua kompositointiongelmia eräästä kohtauksesta - papukaijamerkki sille, joka sen huomaa.

Jadesoturin suurimmat heikkoudet löytyvät kuitenkin rakenteesta. Elokuvan alku oli pyhitetty lähes yksinomaan maailman ja mytologian esittelylle. Elokuvan hahmot marssitettiin ruudulle vain toimittamaan valtaisat määrät ekspositiodialogia (”Mitä tiedät Sammosta?” “Se oli Seppä Ilmarisen takoma onnea tuottava kone Kalevalassa…” jne.). Tästä seuraa se, että elokuvan alku on varmasti kiehtovaa niille muutamille, jotka nauttivat sukeltaessaan uusiin fantasiamaailmoihin ja tutustuessaan näiden mytologiaan. Ne, jotka eivät jaksa innosta pelkästä mekaanisesta historiankertaamisesta, tunnistaa teatterin hämärässäkin tuskastuneesta kiemurtelusta ja haukottelusta.

Hahmoja ryhdytään toden teolla esittelemään vasta elokuvan loppupuoliskolla. Ennen sitä millään elokuvassa tapahtuvalla ei ole katsojalle oikeastaan mitään merkitystä, koska tämä ei välitä hahmoista eikä näille tapahtuvista asioista, koska kerronta on myöskin jossain määrin sekavaa. Kun hahmot ovat jääneet vieraiksi, seuraa siitä se, että vaikka tapahtumat osaakin yhdistää tapahtumaketjuiksi, jäävät ne hamuilemaan merkitystä, niin kuin Kelju K. Kojootti tajutessaan seisovansa ilmassa.

Tämä on Jadesoturille lähes kohtalokas virhe. Onneksi loppupuolella päästään eroon suurimmasta osasta ekspositiota ja hahmot saavat tilaa. Loppujen lopuksi elokuvan tarinasta muodostuu merkittävä nimenomaan henkilöhahmoille ja se ankkuroidaan hyvinkin vahvasti inhimillisiin tunteisiin. Alun jälkeen tämä oli suorastaan yllätys. Itse tarina on kaunis, mutta sekava kerronta ei tee sille oikeutta. Sisältöä elokuvassa tuntui myöskin ensimmäisen katsomiskerran perusteella olevan valtavasti, suorastaan liikaa. Jos loppupuolella esiin nousevan tarinan kerrontaa olisi selkiytetty ja annettu sille enemmän aikaa, olisi tarina varmasti tuntunut vielä vaikuttavammalta.

Loppujen lopuksi käteen jää elokuva, joka kertoo hyvän tarinan paikoin pahastikin hapuillen. Se myöskin näyttää ja kuulostaa hyvältä, varsinkin erinomaisen musiikin osalta. Nähtäväksi jää, kuinka Jadesoturi selviää Suomessa, sen verran ehdoton lajinsa edustaja se on, mutta uskoisin, että se löytää yleisönsä maailmalla. Luulenpa, että itsekin päädyn katsomaan sen uudelleen - luultavasti buddhalaisen ystäväni kanssa, sillä haluan ehdottomasti tietää, kuinka hän Jadesoturiin suhtautuu…

Disneyn(!) suunnalta kuuluu kummia. Siellä on tajuttu, mistä piratismissa on kyse.

“We understand now that piracy is a business model,” said Sweeney, twice voted Hollywood’s most powerful woman by the Hollywood Reporter. “It exists to serve a need in the market for consumers who want TV content on demand. Pirates compete the same way we do - through quality, price and availability. We don’t like the model but we realise it’s competitive enough to make it a major competitor going forward.”

Piratismi on bisnesmalli.

Piratismi ei ole lakitekninen ongelma, sillä se on jo laitonta. Jos nykyistäkään lakia ei noudateta, miksi noudatettaisiin nykyistä tiukempaa? Sitä vastaan ei myöskään taistella syyllistämällä asiakkaita tai tarjoamalla entistä kehnompia tuotteita kalliimmalla hinnalla. Mutta piratismi ei myöskään merkitse viihteen kuolemaa.

Vaikka piratismia vastaan ei voisikaan taistella säätämällä lakeja, tai heristämällä sormea, niin se ei vielä riitä tappamaan vuosisataisia perinteitä - tai edes nykyisiä yrityksiä. Ei ainakaan niin kauaa kuin ne tekevät asian suhteen muutakin kuin virheitä. Ajatellaanpa asiaa loogisesti.

Piratismin suurimpia linnakkeita on ruotsalainen Pirate Bay, joka ei hyvästä yrityksestä huolimatta onnistunut saamaan piraattipuolueen edustajia valtiopäiville.

Disney sen sijaan on monikansallinen jättiyritys, jonka tuotteet ovat kasvattaneet sodan jälkeiset suomalaissukupolvet. Kun tervaskannot siirtyvät viimein eläkkeelle, ovat maan yritysjohtajat oppineet kapitalismin perusteet Carl Barksilta. Disneyltä puuttuu oma puolue, mutta poliittisesta vaikutusvallasta kertonee jotain se, että tekijänoikeuden suoja-aikaa on tähän mennessä nostettu aina, kun Mikki Hiiri on ollut tipahtamaisillaan suojan piiristä. Viimeisintä nostoa kutsutaankin leikkisästi nimellä “Mickey Mouse Protection Act”.

Jos siis Disney tajuaa lopettaa omaan jalkaansa ampumisen suuressa piratismisodassa ja ryhtyy kilpailemaan Pirate Bayn kanssa, niin kumman puolesta sinä löisit rahasi likoon? Henkilökohtaisesti olen aina kadehtinut kaveriani, jolla oli hieno Roope Ankka -säästöpossu ja minulla vain tylsiä virtahepoja…

Pitää kuitenkin muistaa, että nettivideot ovat niin uusi asia, että jokaista asiantuntevaa kommenttia kohti riittää kymmenen muuta, jotka aukovat suutaan, mutta eivät oikein itsekään tiedä mitä sieltä pitäisi ulos päästää. Esimerkiksi Digitoday uutisoi MTV3:n ja Ylen johtajien kommentteja YouTubesta. Jotain on pitänyt kommentoida, kun kysytään. Sitä ennen asia tuskin on edes kiinostanut ketään.