blog.starwreck.com

I found myself spending most of the saturday watching the world’s longest, biggest and whatever superlatives you can come up with concert Live Earth, a 24-hour huge event set up by Al Gore and Kevin Wall. The main aim of the concert was to gain attention towards the climate crisis Earth is facing, and I think it succeeded pretty well. Most of the bands performed at least reasonably well considering how big an event it was and how many artists were playing on the stage after each other.

Most of the show I watched on a stream from MSN (where quality was obviously bad), but also on our TV as well (and no, I don’t have digibox). Too bad YLE thought that horseracing and mobile games had more important message than Live Earth did (and I was amazed what kind of an idiot extravaganza they had called to the studio as commentators…), so there was only small fraction of the concert on Finnish national TV.
Between the bands there was a set of short films from 60 directors which offered a different kind of ways to deliver the message. Many of them were either boring or too educational, but some of them were able to shine above the rest with a humoristic approach or just plain good idea. You might want to check out the following ones:

Chris Bran: Switch On, Switch Off

Sophie Keller & Oli Barry: Bob & Harry: The Last of the Polar Bears

Joe Cole: Lighbulb

Sam Arthur: Super Power Bloke

“There’s a thin line between being a hero and being a memory.” -Optimus Prime

Minulla on pienenä ollut tasan yksi Transformers -lelu, eikä piirretystä ole minkäänlaista muistikuvaa. Mutta koska olen nörtti, niin Transformers -elokuva on pakkokatsottavaa jo ihan isojen robottien takia.

Jättirobottimättöä onkin annosteltu reippaan kokoisella lumikolalla, mutta onneksi ei sen suuremmilla maansiirtovälineillä. Oikeastaan Transformersissa on kaikkea mitä poika voi toivoa ja vähintään riittävästi. Ainoastaan pituutta on Michael Baylle tuttuun tyyliin liikaa. Kuten Pirates of the Caribbeanin jatko-osat, Bad Boys II ja moni muu nykyelokuva, niin Transformers olisi voinut hyvin olla tunnin lyhyempi. Nimenomaan voisi olla, sillä tylsäksi sekään ei ehdi käydä, kyse on enemmän liian isosta karkkipussista.

Leffana Transformers on tämän vuosikymmenen merkkipaalu. Vaikka kyseessä onkin 80-luvun piirretyn uudelleenlämmittely, Transformers on niin tiukasti ajassa kiinni, että 30 vuoden kuluttua siinä riittää niin nostalgoitavaa tämän päivän lapsille kuin tutkittavaa antropologien armeijalle. Oikeastaan koko idea vanhan tv-hutun muuttamisesta jättielokuviksi on itsessään hyvin 2000-lukulainen juttu. Samoin kuin elokuvan asenteet lähi-itää kohtaan ja X-Filesin ajoilta juontuva paranoia salaisista virastoista. Myöskin Yhdysvaltain armeijaa fetisöidään niin parhaina Ronald Raygunin aikoina, sotilaiden ollessa Autobottien kaltaisia suoraselkäisiä suojelijoita ja lasten ystäviä.

Jenkkiarmeijan tekijöille antama tuki näkyy niin asenteina kuin mahtavina maasotakohtauksina. Esimerkiksi ilmatuen kutsuminen taistelukentälle esitetään huomattavasti realistisemmin kuin morsetus. Jos tätä elokuvaa uskotaan, helpoin tapa käyttää 40-vuotiasta radiota morsetukseen on modata siihen ruuvimeisselillä kiinni tietokone ja kirjoittaa lennosta ohjelma joka esittää morsekoodin graafisesti. Mutta mitäpä sen väliä, kun sotakohtauksissa päästään näkemään Hercules C-130 -koneen kylkeen pultattu 105-millinen haupitsi tositoimissa.

Armeijan lisäksi myöskin useat monikansalliset yritykset tuotemerkkeineen esiintyvät elokuvassa positiivisessa valossa. Pisimmän korren vetään General Motors, jonka autot ovat kirjaimellisesti pääosassa. Bumblebee on (tietävämpien kavereiden mukaan) muuttunut piirrettyjen sympaattisesta Kuplasta uudeksi urheiluautoksi. Uusi Camaro onkin varmasti jokaisen pojan (ja aika usean tytön) toivelistalla. Kukapa ei haluaisi urheiluautoa, joka muuttuu jättimiseksi taistelurobotiksi ja on uskollinen kuin paraskin paimenkoira? Myöskin Nokialle on varattu paras tuotesijoittelukohtaus ikinä.

Mikä tekee Transformersista hyvän leffan on se, että kaiken hölmöyden, naiviuden ja typeryyden antaa anteeksi siksi, että se on vain niin kertakaikkisen hauskaa katsottavaa. Loistava kesäleffa ja vuoden paras syy paeta hellettä ilmastoituun saliin. Tätä ei pidä vähätellä, sillä se ei voi olla vahinko. Hyvin pitkälti samat kommentit pätivät jo Bayn ohjaamaan Bad Boys 2:n, joka oli helvetin viihdyttävä leffa vaikkakin sen tunnin verran liian pitkä.

“Heroes never die. I, Optimus Prime, can never be conquered.”

Traileri

AURINGONPAISTE

Vai että Danny Boyle scifileffan kimpussa? No, tämäpä mielenkiintoista. Shallow Grave on yksiä kovimpia sysimustia komedioita joihin olen törmännyt, Trainspotting erinomainen elokuva kaikilta ansioiltaan ja 28 päivää myöhemmin parhaita tsompparipätkiä aikoihin. Ja kuulemma älykäs scifi-elokuva, tämä Sunshine? Oikea silmäni puristuu hieman kiinnemmäksi, poskipään vetäessä toista suupieltä epäuskoiseen hymyyn ja niskavilloissa tuntuu epämukava kihelmöinti. Älykäs scifi, jos sellainen määritelmä nyt tässä on muodostumassa, kuulostaa paskalta.

Koetan käsitellä elokuvan nopeasti. Otetaan Alien, Event Horizon ja uusi Solaris ja sotketaan niistä pienellä ripauksella teknobabblea jotenkuten kasassa pysyvä tarina – kiitos vaan Alex Garlandille, Beach (se kirja, ei leffa) jää odottelemaan selättäjäänsä. Sitten pyydetään pirun hyvä kuvaaja ja pirun hyvä ohjaaja tekemään elokuvasta hyvä. Eihän sitä kökköä kässäriä näillä eväillä pelasteta, mutta kovasti työtä Boyle ja kumppanit tekevät. Lopputuloksena on poikkeuksellisen hyvin ohjattu, kuvattu ja miksei jopa näyteltykin tieteissössö. Paljon puhuttu älykkyys varmaan on puolen välin paremmalla puolella, kun geneerinen scifipuolijumala hössöttää jotain Taivahisen Taaton kanssa jutteluistaan. Sitten taas mennään, räjähtelee, rytisee, juostaan karkuun avaruuspuvussa ja ilman, hikoillaan, porataan ja piilotellaan. Ei mitään, mitä kentällä ei olisi ollut 80-luvulta lähtien, poislukien Boylen erinomainen ohjaus. Kiitos, mutta ei ihan riitä klassikoksi.

AURINGONLASKU

Sitä vastoin Kauko Röyhkä on erinomainen muusikko. Teenpä vielä tänä vuonna laskelmieni mukaan miljardinnen TRE-HKI-TRE –junamatkan kunniaksi parhaan Kauko Röyhkä –soittolistan. (Olin tällä kertaa Yle Teeman Kinoklubi-ohjelmassa horisemassa pehmoisia, pääsin hehkuttamaan Mulholland Driven erinomaista Diner-kohtausta (paras kohtaus ikinä missään!), marisemaan Sunshinestä ja jorisemaan kaikenlaista mistä varmaan jonakin päivänä joudun vielä tekemään tiliä. Voitte itse todistaa hölinöitäni perjantaina 27.4.07.)

Tässäpä kuitenkin muutama loistava biisi Kauko Röyhkältä, tutustukaahan!

1. 50-luvun kerrostalot (Albumi: Elämä ja kuolema)
2. Etsijät (Albumi: Etsijät)
3. Malagalainen (Albumi: Ihmelapsi)
4. Eno ja hänen omatuntonsa (Albumi: Joko – Tai + Mutta Mutta)
5. Kaikki rakastaa mua kuin Jeesusta (Albumi: Puiden alle)
6. Paha maa (löytyy ainakin albumilta Räyhähenki muistelee)
7. Herra Aurinko (Albumi: Sinä olet tähti)
8. Auringonlasku (Albumi: Sinä olet tähti)

THIS IS SPARTAAAAAAAAAAAAAAAA!

300 oli mikä oli, mutta ihan veikeästi se on lähtenyt intternettiin leviämään. Tsekatkaa, mikä on hulluutta, ja mikä SPARTAAAAAAAAAAAAAA!

Kappas vain, kolmas elokuva-arvosteluni tässä blogissa vuoden sisään. Kuten havaitaan, leffantekijät ovat oikein erityisen ahkeria elokuvien suurkuluttajia.

Richard Linklaterin Philip K. Dick -sovitus A Scanner Darkly – Hämärän vartija pyörii tätä kirjoitettaessa Tampereen viimeisessä indie-leffateatterissa Niagarassa. Koska olen Filip Mulkun suuri fani, oli se pakko nähdä – ja koska tunnustin julkisesti faniuteni kaikille Imperial Edition-DVD:n omistajille Rautataivas-dokkarissa, oli moraalinen velvollisuuteni kirjoittaa siitä arvostelu.

Hupaisaa kyllä, en ole koskaan ennättänyt lukea A Scanner Darkly -romaania. Ottaen huomioon, miten negatiivisesti otin vastaan itsessään oivallisen V for Vendetta -leffan verrattuani sitä pohjana olleeseen sarjakuvaan, voi olla että olen tällä hetkellä vakuuttuneempi A Scanner Darklyn (tästedes ASD) suhteen kuin joskus tulevaisuudessa. That said…

ASD on hieno elokuva. Ei nerokas, ei uskomaton, mutta hieno. Sen huomattavin piirre on, että se on toteutettu kokonaan rotoscope-tekniikalla, siis kuvaamalla näyttelijät digitaalisesti ja sitten animoimalla päälle. Ennen Linklateria kyseistä tekniikkaa on pitkissä elokuvissa tainnut käyttää lähinnä Ralph Bakshi. Ensi-istumalta on vaikea sanoa, miksi rotoscope on valittu tähän elokuvaan – ei ainakaan taloudellisista syistä. Animaatiolla ei myöskään tuoteta loputtomia huumenäkyjä Fear & Loathing in Las Vegasin tapaan. Väittäisin, että tekniikka on ASD:ssä käytössä etäännyttämistarkoituksessa. Tuttujen naamojen naamioiminen animaatioksi tuo kerrontaan hienovaraista vierautta, joka paitsi alleviivaa juonen (vähäisiä) scifi- ja (huomattavia) huume-elementtejä, myös antaa kokonaisuudelle vinksahtaneen vivahteen joka itse asiassa on oivallinen visuaalinen korvike Philip K. Dickin todellisuuden luonnetta kyseenalaistavalle tyylille.

Painan pääni nöyrästi ja tunnustan häveten riittämättömyyteni kääntäjänä. Paras sana, jonka keksin kuvaamaan elokuvan kantavaa teemaa, ei ole suomea vaan englantia: “abuse”. Sillä on monia kotimaankielisiä käännöksiä – addiktit “käyttävät” aineita, aineet “vahingoittavat” käyttäjiä, epätoivoiset yksilöt “loukkaavat” itseään ja toisiaan, virkavalta “hyväksikäyttää” pahaa-aavistamattomia yksilöitä, yhteiskunta “väärinkäyttää” valtaa. Kukaan ei selviä ehjin nahoin. Temaattisesti ASD siis liippaa läheltä Darren Aronofskyn loistavaa Unelmien sielunmessua.

Myös näyttelijäsuoritukset ovat ensiluokkaisia kautta linjan. Ehkäpä jyrkimmin mielipiteitä jakava Keanu Reeveskään ei nykäise päätään yläkenoon ja örähdä “Right.” ennen kuin aivan rainan lopussa. Robert Downey Jr. vetää suorituksellaan potin kotiin – melkein. Onhan hänellä enemmän vuorosanoja kuin pääosan Reevesillä, mutta viimeksimainittu tekee monisyisemmän roolin minuutensa rippeistä taistelevana Bob Arctorina.

Aiempien leffa-arvostelujeni valossa olisi epäreilua olla sanomatta ASD:stä edes jotain pahaa, mutta oikeastaan ainoa asia johon kiinnitin negatiivista huomiota oli elokuvan kepeys ja valoisuus, joka tuntui jotenkin vieraalta Dickin tyylille. Loppuratkaisukin tuntuu kaikessa positiivisuudessaan vain tervetulleelta lohdutuspalkinnolta henkilöhahmoille, joiden koko elämä on umpisolmussa.

Mitäpä sitä kiertelemään ja kaartelemaan? En keksi ketään, jolla olisi syy jättää tämä elokuva näkemättä. Leffaan siitä. Etenkin tamperelaiset, sillä Niagaran toimintaa on syytä tukea.

On ollut aika vaikeaa olla huomaamatta, että Entourage alkaa huomenna Subilla. Ulkomainoksia on joka paikassa ja iso banneri koristaa gallerian etusivua. Ilmeisesti Subilla on uskoa sarjaan - ja miksi ei olisi, koska se on paras puolen tunnin sarja sitten Couplingin.

Kaksi asiaa minua kuitenkin ihmetyttää. Miksi “Entourage”? Oz kääntyi “Kylmäksi ringiksi” ja kaikki nauroivat. Spaced kääntyi muotoon “Avaruuden tuntua” ja se meni kaikilta ohi. Mutta sarja, jonka nimeä yksikään suomalainen ei osaa lausua, jätetään kääntämättä. Siinäpä sitten perjantaina kysellään, että “Katsoitkos sinä sitä En… Ento… Enduroa?”

Sitten tämä SubTV:n mainoslause “HBO:n palkittu komediasarja kaveruksista”. Niin ja? Tuolla logiikalla Star Wreck olisi “Energian palkittu toimintaelokuva työtovereista”. Pitäähän se paikkansa, mutta eipä se oikein miltään kuulosta.

Mutta itse sarja. Entouragea on sanottu poikien omaksi Sex & the Cityksi, mutta älkää silti jättäkö sitä katsomatta. Onhan siinä merkkituotteita, vähemmän hienovaraista product placementtiä ja päähenkilöt, joiden seksuaalimoraali ei kestä iltapäivälehtien tarkastelua. Siinä on myöskin harvinaisen hyvin kirjoitetut henkilöhahmot, mainiosti toimivaa piikittelyä Hollywoodin suuntaan ja siihen jää koukkuun. Tässä odottelen uusia jaksoja ja sitä, miten Vincen uuden leffaprojektin mahtaa käydä. Idea oli mahtava, kaikki loksahti paikalleen ja sitten matto vedettiinkin jalkojen alta.

Niin. Saippuaahan tämä on, mutta elokuvasaippuaa. Ja se nyt sattuu jostain kumman syystä olemaan erityisen kiinnostava aihe. Voisipa sanoa, että sarjaan on helppo samaistua. Mittakaava on tietysti aivan toinen, mutta kovasti yleismaailmallisia ongelmia sarjan hahmot käyvät läpi. Sama se on, maksaako talo 5 miljoonaa vai vähemmän, jos siihen ei ole varaa. Ja kun leffa tienaa kymmeniä miljoonia, niin sitten jännitetään sitä, tuleeko 90 miljoonaa vaiko 100 ja floppi vaiko hitti.

Itse asiassa yksi elementti Entouragessa on, jonka olemme huomanneet todelliseksi tässä viimeisen vuoden aikana. Nimittäin yhdenillan jutut supermallien kanssa. No ei. Vaan puheluihin vastaaminen ja vastaamatta jättäminen. On käsittämätöntä, miten paljon draamaa siitä voidaan repiä niin sarjassa, kuin ihan oikeasti bisnesmaailmassa. Kun asiat sujuvat hyvin, niin sinulle soitetaan. Heti jos tulee ongelmia, vastausprosentti laskee. Jos hommat eivät mene putkeen, niin puhelimeen ei vastata.

Päähenkilöt ovat ensimmäisissä jaksoissa melkoisen ärsyttäviä mulkullaan ajattelevia tampioita, mutta kummasti niistä oppii pitämään. Lisäksi kaikki kasvavat sarjan edetessä. Että ei kun telkkarin ääreen torstaina kello 22.00.

Olen koko kuluneen viikon yrittänyt kirjoittaa arvostelua Ihmisen Pojista - huonolla menestyksellä. Children of Men on loistava ja erittäin vaikuttava elokuva, mutta vasta tänään tajusin, mikä siinä jäi minua vaivaamaan.

Ironista kyllä, tämän elokuvan suurin ongelma on sen erinomaisuus. Juoneltaan Ihmisen Pojat on vain toimintaelokuva, jossa vihamieliset tahot jahtaavat päähenkilöitä. Hyvin yksinkertainen sellainen. Suorastaan spartalainen, jos sitä vertaa moderneihin, ylenmäärin rönsyileviin toimintaelokuviin.

Mutta kevyen toiminnan sijaan Children of Men on tuleva klassikko ja kerrassaan upea elokuva. Jos harrastaisin pitkän aikavälin sijoituksia, löisin vetoa siitä, että vielä kymmenien vuosien päästä tätä ja Donnie Darkoa muistellaan 2000-luvun alun parhaina scifi-elokuvina.

Mutta, kuten sanoin, elokuvan juoni ei ole kummoinen. Se ei ole huono, sitä vain on kovin vähän. Tämän elokuvan pihvi on siinä maailmassa jonka se rakentaa, tunnelmassa ja tunteissa. Ne jäävät elämään katsojan päähän, kun se perinteisesti pääosassa oleva juoni ja sankarin kaari unohtuu. Ja tämä on se, miksi Ihmisen Pojat joutuu kärsimään omasta erinomaisuudestaan.

Huonommassa elokuvassa yksinkertainen juoni ja hieman yhdentekevä sankari olisivat jääneet taidokkaan ohjauksen ja viihteen alle. Teatterista olisi kävellyt ulos tyytyväisenä siihen, että elokuva onnistui viihdyttämään pari tuntia. Sen sijaan Ihmisten Pojista poistuu vaikuttuneena ja hämmentyneenä. Pieni pala katsojan maailmankuvaa on juuri käännetty kyljelleen, eikä asioita katso enää aivan samalla tavalla. Mutta kun kokemusta lähtee analysoimaan, tuntuu siltä, kuin sormet eivät aivan pitäisi.

Kokonaisuutena tämä elokuva oli niin hyvä, että olisi halunnut myös sen juonen olevan mestarillinen - sellainen joka muodostuu osaksi populaarikulttuuria. Samoin maailma oli niin kiehtova, että olisi toivonut, että sen tutkimiselle olisi jäänyt enemmän aikaa. Myös toivon ja toivottomuuden teemassa ja sen vaikutuksessa ihmisiin olisi ollut vielä paljon käsiteltävää - itse asiassa aivan liikaa yhteen elokuvaan. Johonkin on kuitenkin raja vedettävä.

Olen puhunut tarkoituksella nimenomaan juonesta, en tarinasta. Sillä missä juoni on yksinkertainen ja sitä kuljetetaan suoraviivaisesti, tarinaa kerrotaan todella taidokkaasti. Tarinaa kerrotaan usein pelkästään kuvin, kun ihmiset puhuvat, he puhuvat toisilleen, eivät sivistääkseen katsojia. Jos elokuvan kultainen sääntö on “näytä, älä kerro”, niin Alfonso Cuarón on eräs maailman parhaista ohjaajista.

Elokuva on muutenkin visuaalisesti upea. Itse rakastin erityisesti tapaa luoda vaikutelma tulevaisuudesta. Tämä tulevaisuus ei ole kiiltävä, mutta se tuntuu todelliselta. Vaikka tulevaisuus ei olisikaan iloinen paikka, eivät ihmiset hylkää siivousta tai kaupunkiarkkitehdit etsi innoitustaan hämähäkeistä ja kauhuelokuvista. Sen sijaan asiat ränsistyvät. Useimmat asiat, jotka ovat täällä tänä päivänä ovat olemassa myös vuonna 2027 - ainoastaan 20 vuotta vanhempina. Autot, jotka tänä päivänä ovat futuristisia ja kiiltäviä ovat tuolloin kolhuisia, ruosteisia ja käynnistyvät vain työntämällä.

Jos tulevaisuus näyttää harvinaisen todelliselta, sitä auttaa myöskin upea kuvaus ja leikkaus. Kohtaukset ovat pitkiä ja siellä olemisen tunne on todella vahva. Toimintaa on varsin rutkasti, mutta se ei koskaan tunnu siltä, että katsojalle esitettäisiin jotain. Sen sijaan hahmot toimivat uskottavasti. Räjähdykset eivät ole katsojia varten, vaan niillä yritetään tappaa ihmisiä ja tappelu ei ole balettia.

Mutta kuten sanoin, tämä elokuva elää tunnelmasta ja tunteesta - kaikki tekninen loistokkuus olisi toisarvoista, jos se ei loisi katsojalle jotain merkittäviä tuntemuksia. Kaikeksi onneksi Children of Men onnistuu siinä. Se muistuttaa meitä toivosta ja siitä, mihin ihmiskunta voi vajota, jos pelko syrjäyttää toivon. Tämän elokuvan dystopia ei ole kaukainen maailma, jossa pahin mahdollinen on sattunut, vaan se on aivan nurkan takana, jos teemme liian monta väärää valintaa seuraavien vuosien kuluessa. Enemmän kuin elokuva vuodesta 2027 tämä on elokuva tästä päivästä ja siitä, millaisen huomisen haluamme.

“If I had wanted to read another anti-George Bush/Iraq War rant, I would have paid a toonie for a copy of the New York Times.” -Hilary White, perhearvojen puolustaja

Se, mikä tässä elokuvassa järkyttää ei ole kuvitelmaa, vaan arkipäivää jossain päin maailmaa - useinkin paljon lähempänä kuin kukaan meistä haluaisi myöntää. Ja siksi minua ihan oikeasti pelottaa ihmiset, joiden mielestä tämä elokuva on höykkäys heidän maailmankatsomustaan vastaan. Tämän humaanimpaa elokuvaa en muista hetkeen nähneeni.

Traileri

Päivitykset 22.1.

Boingboing mainitsee elokuvassa käytetyn Creative Commons -lisensoitua äänisamplea. Mikä tekisi siitä luultavastikin ensimmäisen suuren luokane lokuvan, joka on käyttänyt CC -materiaali - ja vieläpä noudattanut lisenssiehtoja.

DVD on ulkona briteissä ja sen voi tilata vaikkapa Play.comista. Jostain käsittämättömästä syystä Universal on nähnyt hyväksi siunata leffaa yhdellä kaikkien aikojen rumimmista DVD-kansista. Mutta ei koiraa ole karvoihin katsominen…

Tilanne: Joulun välipäivät, Helsinki, Tennispalatsin elokuvakompleksi. Ohjelmistossa ei mitään näkemisen arvoista, mutta kun kerran tänne asti on lähdetty, jotain pitäisi katsoa, mieluiten jotain joka eniten hyötyy valtavankokoisista valkokankaista. Suunnataan siis ykkössaliin ja katsotaan tarjokkaista ainoa, jossa on lohikäärmeitä: Eragon.

Ja kyllähän niitä paukkuja ja rytinää sitten piisasikin. Näyttelijät hoitivat arkkityyppiset roolinsa vailla yksilöllisyyden painolastia, ja miekat ja haarniskat oli taidettu tilata suoraan Mattelilta oheiskrääsätuotannon helpottamiseksi. Ai niin, ja se tarina. Tehdäänpä koe: kuulostaako seuraava juonikuvio tutulta?

Kaunis Prinsessa pakenee mukanaan jotain Pahalta Hallitsijalta varastettua - kutsukaamme sitä MacGuffiniksi. Pahan Hallitsijan Tummanpuhuva Kätyri saa Prinsessan kiinni, mutta vasta kun tämä on saanut toimitettua MacGuffinin toisaalle. Pallinaamainen Maalaispoika sattuu paikalle ja ottaa MacGuffinin haltuunsa. Käy ilmi että Maalaispojan paras kaveri on menossa pois liittyäkseen Pahaa Hallitsijaa vastustaviin kapinallisiin. Eipä aikaakaan kun Tummanpuhuvan Kätyrin MacGuffinia jäljittävät joukot löytävät Maalaispojan kotiin ja tappavat hänen huoltajansa, mutta hän itse pelastuu koska oli tapaamassa brittiaksentilla puhuvaa Parrakasta Erakkoa. (Hupaisana detaljina mainittakoon, että Kätyrin joukot unohtavat tuikata Maalaispojan kodin tuleen, joten Erakon on sittemmin tehtävä se.) Parrakas Erakko paljastuu ainoaksi henkilöksi, joka voi auttaa Maalaispoikaa MacGuffinin suhteen, joten he matkaavat kyläpahaseen, jota tässä kutsumme yksinkertaisesti nimellä The Most Wretched Hive of Scum and Villainy. Siellä Pallinaamainen Maalaispoika joutuu luonnollisesti vaikeuksiin, ja saa niitä paetessaan ensikosketuksensa omiin yliluonnollisiin erityislahjoihinsa. Saatuaan sattumalta tietoonsa Kauniin Prinsessan olinpaikan Maalaispoika päättää lähteä hullunrohkealle pelastusretkelle, joka luonnollisesti onnistuu kaiken todennäköisyyden vastaisestikin mutta jonka päätteeksi Parrakas Erakko joutuu uhrautumaan hänen puolestaan. Kaunis Prinsessa johdattaa Maalaispojan ja hänen uuden kaverinsa, Hurmaavan Rentun, kapinallisten luo, mutta ah ja voi! Tummanpuhuvan Kätyrin väki seuraa heitä ja kapinalliset joutuvat valmistautumaan Viimeiseen Taistoon. Maalaispoika ja Prinsessa lähentyvät toisiaan. Hurmaava Renttu ei ensin osallistu taisteluun, mutta liittyy sitten kapinallisiin enemmän tai vähemmän ratkaisevalla hetkellä. Pallinaamainen Maalaispoika ottaa yhteen Tummanpuhuvan Kätyrin kanssa, voittaa, ja ratkaisee koko taistelun.

Odotan vakavissani, että jatko-osassa Prinsessa paljastuu Maalaispojan sisareksi. (Sillä jatko-osahan tästä on tulossa, no question about it.)

Ehkäpä masentavinta Eragonissa on, ettei se edes yritä naamioida kopiointiaan. Tarkemmin sanoen, se vain ei yritä, piste. Tutunturvalliset kuviot käydään lävitse ilman sen parempaa syytä, kuin että näin on tehty ennenkin ja hyvät rahathan siitäkin tuli. (Tai kuka tietää? Ehkäpä romaanin 19-kesäinen kirjoittaja ei todellakaan tajunnut, mitä oli tekemässä. Se ei kyllä ole elokuvalle mikään puolustus. Eikä leffa tosiaankaan kannusta kahlaamaan kirjaa lävitse.) Jos elokuvalla on pelastava piirre (söpön lohharinpoikasen lisäksi), niin ehkä se, että se toimii peruskoulutasoisena kuvamateriaalina käsikirjoittaja Puskalan suuresti rakastamalle Joseph Campbellin Sankarin vaellus-myytinselitysmallille. Toisaalta juuri tällaiset kaavamaiset, ajatusköyhät kyhäelmät ovat yksi syy, miksi itse soisin herra Campbell-vainaan jo tulevan haudatuksi.

Tai sitten masentavinta on se, miten totaalisesti ohjaaja Stefen Fangmeier tuhlaa loistavien näyttelijöiden kuten John Malkovic, Jeremy Irons ja Robert Carlyle lahjat. Jokainen heistä tekee varsin irtonaisen suorituksen, mutta muottimaisen roolin rajoja ei kukaan pääse ylittämään.

Jos vakavissanne harkitsette Eragonin katsomista, tehkää kuten minä: älkää ainakaan maksako siitä. (Sorry, Tommi - taidamme olla sinulle lippujen hinnan velkaa.)

”Eräänä kauniina päivänä Aksu otti esiin oman kaukoputkensa. Aksu asetti sen takapihalle, omalle telineelleen osoittamaan kohti taivaita. Mitä sieltä tänään löytyisikään?

”’Oletpas hiivatun rumanlainen, sulla on neljätoista jalkaa enemmän kuin mulla. Mistä te kaikki tulitte? Oletteko te täältä kotoisin? Kasvaako sisällänne lisää itsenne kaltaisia?’”

Kaupat ovat sulkeneet ovensa ja Porin kaupunki hiljenee kohti tiistai-iltaa. Raskaat kengät loiskahtelevat pihan lätäkössä, rapun ovi narahtaa ja märkä hahmo astuu laimeanvihreään 50-lukulauseen kerrostaloaulaan. Rähmäisestä peilistä näkyy väsyneen näköinen, tukevanpuoleinen tihrusilmäinen mies trenssitakissa, iso salkku kädessä roikkuen.

Kolmannen kerroksen ovikello päräyttää ilmoille nuupahtaneen rikkinäisen melodiansa – patterit olisi vaihdettava, mies tuumii. Hetken kuluttua ovisilmässä häviähtää varjo ja ovi avataan. Eteiskäytävällä seisoo keski-ikäinen, laiha ja viiksekäs mies elämän kolhut kasvojen urista hohkaen – pukeutuneena kiiltävään punaiseen ihonmyötäiseen pukuun, raskaat kuulokkeet kaulallaan. Vieras kutsutaan sisälle hieman paheksuvan murahduksen saattelemana. Muut ovat selväsit jo tulleet. Olohuoneesta kuuluu erikoista piippausta ja vaimeaa musiikkia vuotavien kuulokkeiden läpi.

Mies laskee laukkunsa kuraiselle eteisen matolle, hilseilevää seinää vasten nojaamaan. Hän asettelee trenssitakkinsa muiden samanlaisten joukkoon naulakkoon ja ottaa nuhjuiset puvunhousunsa pois. Kengät hän vie kuivumaan WC:n puolelle, ja pysähtyy kokovartalopeilin äärelle. Hopeinen kokopuku on menettämässä kiillettään – avaruuspölyä, kuten hän sitä kutsuu – ja punainen salama, joka kulkee rintakehän poikki, on halkeillut ja irtoilee pieninä kaistaleina. Hän panee ohimennen merkille keränneensä taas muutaman kilon lisää, mutta tilanne on ollut pelastamaton jo kauemmin. Parit kaljun yli valuvat haituvat hän suorii oikoselleen, ja astuu salkkuineen olohuoneeseen.

Kolme muuta miestä, jokainen avaruusmiehiksi pukeutuneena – Antero ei ole vieläkään luopunut typeristä ’tuntosarvistaan’ – istuu levypinojen keskellä, älppäreitä käsissään pyöritellen. Mies istuu heidän seuraansa ja kaivaa varovaisesti oman levypinkkansa esille salkustaan. Fredi, Kikka, Hector… Muut katselevat kiinnostuneina kokoelmaa, eräisiin levyihin tartutaan hanakammin ja ihastellaan.

Ilta kuluu musiikkia kuunnellessa. Tavallaan kenelläkään ei ole hauskaa, tavallaan jokainen nauttii olostaan. Lopulta päädytään kahden levysoittimen äärelle, lyödään piuhat kiinni stereoihin ja painetaan PLAY ja REC –näppäimiä. Yhdeksänkymmenen minuutin hopeasilattu kasetti alkaa pyöriä ja ensimmäinen levy laskeutuu lautaselle.

”Nyt se tulloo, Halleyn komeetta se onko?
Nyt se tulloo, Halleyn komeetta se onko?
Nyt se tulloo, Halleyn komeetta se onko?
Nyt se tulloo, Halleyn komeetta se onko?”

”Onko, onko, onko, onko,
Halleyn komeetta se onko?”

–

Vietimme erikoisia hetkiä Älymystön kanssa viikon kuluessa. Olimme linnottautuneet biisejä tekemään maaseudulle, herra Haapasen kotitaloon Kihniöön, jonne hän on kasaillut kaikessa hiljaisuudessaan pientä studiontapaista saunarakennukseen. Bandcampit koostuvat pääasiassa siitä, että ladataan auto täyteen Älymystöä ja mhdollisesti jäsenten naisystäviä (joita, sivumennen sanoen, on enemmän kuin bändiläisiä!) ja päräytetään kaljakaupan kautta pariksi päiväksi böndelle. Työskentely taas koostuu suurilta osin lojumisesta ja Aku Ankkojen tarkasta tavaamisesta, kunnes viiden tunnin muhimisen, safkaamisen ja kaljankittauksen jälkeen yhtäkkiä revitetään kaksi tuntia ankaraa industrialia nauhalle. Rentouttavaa!

Blogientryn alussa kelluva tarina ei kuitenkaan liity Älymystöön – ainakaan vielä viiteentoista vuoteen – vaan oletuksille rakentamamme syntytarina ilmiölle, jota meidän on hyvin vaikea ymmärtää. Kyseessä on kokoelma, joka kantaa ylpeänä mustavalkokopioiduissa kansissaan nimeä Avaruus Suomessa – tieteismusiikin salainen antologia 2020-1959. Tekijöiksi ilmoittautuvat professorit Roland Fender ja Mrgatron Holaris, ja Sosialistisen Jupiterin yliopiston äänenlaitos.

”Pari vuotta sitten tietokoneella pystyttiin mallintamaan kärpäsen aivot, periaatteessa vuonna 2020 hiiren aivot, vuonna 2040 ihmisen aivot, vuonna 2060 kaikkien ihmisten aivot yhtä aikaa. Ihmisen päivät sellaisena kun me olemme ne oppineet tuntemaan ovat kyllä luetut.”

Tämä levy tupsahti toimistollemme jonkun lähettämänä, vieläpä muistaakseni niin, että kirje oli osoitettu minulle. Joka tapauksessa kaivoin ensisilmäyksellä vaatimattoman näköisen plätyn kouraanija se jäikin sitten homehtumaan koneen vierelle kun en saanut irroitettua itsestäni sen vertaa että olisin sitä kuunnellut. Tilanne kuitenkin muuttui kun muuan iltapäivänä poikani Juliuksen kanssa päätin istua alas ja testata levyä hetken.

Tuntia myöhemmin olo oli kovin outo. Olin kuunnellut ihmeellisten puheenpätkien täplittämän yhteenmiksatun levyllisen suomalaista tieteisfiktio-aiheista musiikkia – covereita, huumoribiisejä, vanhoja iskelmiä, rokkia ja elektroa noin 50 vuoden ajalta. Ja olin kovin oudolla tavalla vakuuttunut.

Myöhemmin sitten pakkopuskin levyn armotta kaljalla marinoidulle bändillemme, kun päivän työt oli tehty ja viskiä ja saunaa tullut nautittua toinenkin tunti. Kuuntelimme sen ja vaikutelma oli sama: tämä saattaa olla yksiä oudoimpia levyjä, mitä on vähään aikaan tullut kuultua, ja älymystöläisiltä tuo todellakin on isosti sanottu.

Jos tekijänoikeussäädökset antaisivat periksi, tässä olisi nyt linkki jota klikkaamalla voisitte ladata ja todeta itse saman. Nyt sitä ei ole. Joka tapauksessa, jos joku tätä lukevista tietää mistä on kysymys, tai on kenties vastuussa kokoelman lähettämisestä – kertokaa ihmeessä! Teillä on nyt faneja!

”Kun katson tähteen loistavaan niin silloin tiedän sen,
niin pienen pieni päällä maa on sentään ihminen.
Kun meistä kerran vain muisto jää tähdet kirkkaina kimmeltää,
ne nähneet on kun syntyi maa, ne nähdä loppumme saa.”