blog.starwreck.com

En ole Nintendoilla pelannut sitten vuoden matolaatikko ja Sega Megadrive. Konsolit ovat muutenkin jääneet kovin vähälle käytölle. Muutenkaan ole toimiston innokkaimpia pelaajia - niin kuin voisi päätellä vaikkapa siitä, että kaikki pelijutut täällä ovat järjestään muiden kirjoittamia.

Mutta Wiin kimppuun pääsyä odotin kuin ekaluokkalainen joulua. Eilinen ilta kuluikin sitten mukavasti kämppisten kanssa Wiillä leikkien. Ja nimenomaan leikkiminen tuntuu oikealta sanalta, sillä jo Mii-hahmojen tekeminenkin oli hauskaa.

Se ohjain ihan oikeasti toimii. Sillä pelaaminen on helvetin hauskaa ja saa analogitatit ja nappiyhdistelmät tuntumaan kovin kimuranteilta.

Myönnettäköön, että eivät Playn ja Sportin pelit varmaan kovinkaan kauaa jaksa huvittaa, mutta hyvässä seurassa yksi ilta vilahti ohi oikein mukavasti. Erityisesti nyrkkeily oli harvinaisen tyydyttävää keinourheiluksi. Tietenkin sitä voisi pelata tylsästi sohvalla loikoillen, mutta kyllä se paljon hauskempaa on, kun tekee asiat niin kuin oikeassakin elämässä tekisi. Eli siis huitoo nyrkeillä kunnolla, samalla kun kaverit katsovat vierestä ja nauravat.

Keilailuun en koskaan päässyt sisälle, mutta pesäpallo oli hauskaa - pääsihän siinä sitten huitomaan pesäpallomailalla ihan kirjaimellisesti olan takaa. Tennis osoittautui myös hauskaksi, vaikkakin reippaasti helpotetuksi. Sekin on jälleen kerran huimasti heuskempaa, kun kaksi tyyppiä seisoo kunnioittavan välimatkan päässä toisistaan ja huitoo näkymättömällä tennismailalla olematonta palloa. Golfista voisi sanoa, että kaikkien aikojen paras golf-peli (ja minigolf-peli bileiden ratoksi) tullaan varmasti julkaisemaan Wiille. Älkää kysykö mikä se tulee olemaan, koska ei minua kiinosta, mutta hauska se tulee olemaan.

Niin kuin muuallakin on sanottu, niin pelien hauskuus on Wiin tapauksessa pitkälti koneen ansiota. Se, kuinka kauan homma pysyy hauskana riippuukin sitten tulevista peleistä. Jos saadaan ihan oikeita pelejä, joiden pelaaminen on yhtä hauskaa ja jotka käyttävät kapulaa oikein, niin vallankumous ei todellakaan ole kaukana. En vielä uskaltaisi vannoa sitä, etteikö Wii voisi myös jäädä kuriositeetiksi, joka on hauska hetken aikaa, mutta en ole hirmuisen huolissani - se tekee kuitenkin monta asiaa oikein.

Wii Sportsilla ja Playllä varustettuna Wii on hyvin sosiaalinen konsoli. Yksin pelaaminen tuskin on järin hauskaa. Tosin tällä hetkellä Wiin omistajalla on hyvin paljon kavereita, jotka haluaisivat tulla käymään..

Ja ei, minulla ei ole Wiitä. Kieltämättä houkutus sellaisen hommaamiseen kasvaa, mutta ehkä järki voittaa, ennen kuin maahan saadaan myymätön erä koneita. Koneen onnellinen omistaja luultavasti kuitenkin lukee tätä, joten kiitosta vaan testistä. Rannehihnatkin pidettiin kiltisti kiinni :)

Edit: Kun puhuin nyrkkeilystä, niin tässä on mainio esimerkki…

Nettileffapalveluita pomppii Suomeen kuin sieniä sateella. Eilen film2home väitti olevansa ensimmäinen, mutta myös vanha tuttu levykauppa cdon.com tarjoaa streamaavia elokuvia.

Itse asiassa ensivaikutelma palvelusta oli harvinaisen positiivinen. Samat vanhat rajoitukset IE:n pakkokäytölle ja mediasoittimen yksilöinnille ovat paikallaan, mutta teksteissä ei sentään puhuta krypteerauksesta, fileerauksesta ja eller senare -versioista. Käyttöliittymä on perustoimiva - elokuvien etsiminen on perustaltaan yhtä aivokuollutta kuin film2homessa, mutta toimii sujuvammin. Väritys on tuttu cdon-vihreä ja ulkonäkö ei ärsytä.

Mutta mitäpä olisi nettivideopalvelu, jossa ei olisi jotain käsittämätöntä suunnitteluvirhettä. Jostain ihmismielelle täysin käsittämättömästä syystä CDON Stream avautuu omaan pop-up-ikkunaansa, joka täyttää koko ruudun. Siis aivan koko ruudun, piilottaen niin Windowsin tehtäväpalkin kuin kaikki selaimen valikotkin. Normaalisti tämä olisi pelkästään raivostuttavaa, mutta kun yhdistetään tämä siihen, että jostain tietoisille olennoille mysteeriksi jäävästä syystä se vaatii automaattisia popuppeja toimiakseen, tulee ostamiselle jälleen kerran stoppi. Tällä kertaa syyksi muodostuu Google Toolbar, joka sattuu tähän koneelle olemaan asennettuna. Siinä on toki helppo sallia popupit tietylle saitille - paitsi silloin, kun kyseinen saitti piilottaa kyseisen toolbarin. Lopputulos on, että en saanut Googlen popup-blockeria pois päältä, joten saitti ei toimi.

CDONin palvelu muistuttaa perustaltaan niin suuresti film2homea ja SF Anytimea, että epäilisin taustalla olevan saman palvelun. Esimerkiksi Pohjoismaisista musiikin nettikaupoista suurin osa pyörii saman palveluntarjoajan systeemillä, ainoastaan grafiikat on pistetty uusiksi. Tiedä vaikka sama pätisi myös elokuvakauppoihin.

On varsin turhauttavaa, että kolmesta tarjolla olevasta palvelusta kolme sisältää niin rankkoja käytettävyysmokia, että ne ovat käytännössä hyödyttömiä. Ennustan Pohjoismaiden piraattisaiteille hyvää tulevaisuutta.

Suomeen on rantautunut uusi nettivideoyrittäjä, film2home:

- Olemme työskennelleet tämän eteen yli 5 vuotta ja olemme ylpeitä voidessamme olla ensimmäinen yritys Suomessa, joka tuo markkinoille laillisen elokuvienlatauspalvelun, ja tehdessämme sen niinkin merkittävien yhteistyökumppanien kanssa kuin Warner ja Sonera, toteaa film2homen perustaja Gerard Versteegh.

Liekö kyseessä pienoinen piikki Suomessa jo kauan toimineen SF Anytime -palvelun suuntaan, vai eikö nettivideopuolella tiedetä edes kilpailutilannetta markkinoilla joille pyritään? No, tämä heidän kilpailijansa kovinkaan kummoinen ole, sillä täälläkin tuli todettua, että SF Anytime ei ole kuluttajakelpoinen palvelu.

Mutta miten käy film2homen? Onko aika pistää Makuunin osakkeet myyntiin? No, eipä oikeastaan. Ensimmäinen yritys siirtyä palveluun Soneran sivuilta tuotti puhtaan valkoisen ruudun. Firefoxin käytöstä on tässäkään palvelussa turha uneksia. Etusivun kautta sai sentään eteensä virheilmoitussivun, joka - jälleen kerran - kertoi palvelun vaatimuksen kryptisessä muodossa: “täytyy sinulla olla Windows Media Player / Mapping 9.0.” ja “media player on päivitettävä uudempaan versioon jotta voit yksilöidä sen. 10.”.

Tällä kertaa päätin elää vaarallisesti ja painetta kyllä-nappeja kunnes Media Player oli yksilöity, eikä se loppujen lopuksi ollut kovinkaan kivuliasta. Ilmeisesti yksilöinti hoidetaan Microsoftin sivujen kautta, mutta esiin tuleva popup kehottaa lataamaan jotain, eikä kerro mitä, mistä, tai onko se turvallista. Tämän jälkeen palvelu suostui käynnistymään.

Palvelun ulkoasu on erittäin yksinkertainen, mutta elokuvien etsiminen ja selaaminen on kerrassaan naurettavan hankalaa. Leffat löytyvät genreittäin ja sitten pitääkin listaa selata läpi ruutu kerrallaan, klikkaillen nuolinappeja. Haku toimii jos toimii - etusivulla mainostettua Batman Begins -leffaa se ei ainakaan löytänyt.

Elokuvat voi joko ostaa naurettavan kalliiseen 15 euron kappalehintaan, tai vuokrata neljällä eurolla. Ensimmäinen, toinen ja kolmas yritys vuokrata elokuva tosin tuotti ainoastaan virheilmoituksen, että yhteyteni (8/1Mbps) on liian hidas elokuvien katsomiseen hyvällä laadulla. Myöhempi yritys tosin tuotti tarkoitetun tuloksen ja ryhtyi kyselemään käyttäjätunnusta. Sitä en tähän hätään jaksa luoda, joten en voi antaa viimeistä tuomiota siitä, toimiiko palvelu.

Sen sijaan voisin sanoa pari sanaa ilmaisista testivideoista. Palvelusta löytyy jopa huimat kaksi ilmaisvideota, takkasimulaation ja ruotsalaisen paljasjalkavesihiihdon parhaat palat. Kummastakaan videosta ei ole muistettu poistaa lomitusta, joten ne näyttävät aivan hirveiltä. Trailerit taas on pakattu niin vahvasti, että niiden kuva on koko ruudulla yhtä suttua. Pitäisikö näiden esimerkkien vakuuttaa ihmiset luopumaan rahoistaan?

Syntien listalle voisi lisätä myös sen, että tietoa kertakaikkiaan pantataan. Minulle ei selvinnyt, että mitä tarkalleen ottaen saa, kun ostaa elokuvan. Ilmeisesti tiedoston, mutta voiko lisenssin siirtää toiselle koneelle? Entä kannettaville mediasoittimille? Onko rekisteröitymislomakkeessa kysyttävä PIN-numero tarkoitus keksiä itse vai hankkia jostain? Käyttääkö tätä kukaan?

Syvä miete

Käteen jää siis palvelu, joka teknisesti saattaa toimia, mutta joka ei kuitenkaan anna itsestään missään määrin positiivista vaikutelmaa ja jonka käyttäminen on täyttä tuskaa surkean käyttöliittymän takia. Jopa vuokrattavat ja ostettavat elokuvat on jaettu eri osioihin - mikä on äärimmäisen rasittavaa, koska palvelussa ei ole yhtenäistä navigaatiota, vaan jokaiselta sivulta pääsee ainoastaa sen sivun alasivuille ja takaisin sitä edeltäneelle sivulle. Eli jos haluaisinkin ostamisen sijaan vuokrata elokuvan, joudun palaamaan “Takaisin”-napilla elokuvan esittelysivulta aina palvelun etusivulle ja etsimään kyseisen elokuvan uudelleen näiden ruutu kerrallaan selattavien elokuvalistojen kautta.

Jälleen kerran tuntuu siltä, että kyseessä on lähinnä teknologiakokeilu, jota ei ole edes suunniteltu ihmisten käytettäväksi. Käytettävyys on sitä luokkaa, että iTunes -addiktoituneille newyorkilaisille asianajajille helvetissä varattu kärsimys on se, että he joutuvat viettämään ikuisuuden katsoen elokuvia film2homen kautta.

Käsittämätöntä on myös se, kuinka tällaiset firmat onnistuvat solmimaan levitys- ja yhteistyösopimuksia toisten yritysten kanssa. Eikö kukaan Warnerilla tai Soneralla ole tsekannut palvelua ja todennut, että “Um… hei, hyvä idea, mut tää on kyl oikeesti niin paska, et ei me tätä kehdata käyttää”?

Jadesoturi on häpeilemättömästi genre-elokuva, joka ottaa itsensä erittäin vakavasti. Hyvää kertoo jo sekin, että itselläni ainakin oli suuria vaikeuksia suhtautua siihen suomalaisena elokuvana. Se rikkoo ja ylittää suomalaisen elokuvan odotukset ja se elää elokuvana, riippumattomana syntypaikastaan. Epäilenpä, että ulkomaalaiselle Jadesoturi saattaa olla jopa helpompi katsottava, kun Markku Peltolan näkee vain roolihahmonaan ja Kalevala on jotain uutta ja jännittävää.

Jadesoturi vie myöskin loppuun työn jonka Star Wreck aloitti ja kenelläkään ei pitäisi olla enää epäilystäkään siitä, etteikö Suomessa voisi tehdä ihan millaista elokuvaa tahansa. Visuaalinen jälki on pääsääntöisesti mainiota ja Jadesoturi napannee kruunun parhaimman näköisenä elokuvana, joka tässä maassa on tuotettu.

Kiina-kohtauksissa ei ollut suuremmin mitään uutta, mutta ne olivat kauniita. Sen sijaan sepän suopaja, jossa vietettiin paljon aikaa, oli hieno ja mielenkiintoinen rakennelma. Monet muuut Suomilokaatiot (jotka siis kuvattiin Virossa) olivat kuitenkin oudon ahtaan ja rajoittuneen tuntuisia. Aivan kuin Röllissä aikanaan, tuli joissain kohtauksissa tunne, että elokuvan maailma loppuu heti kuvan rajauksen ulkopuolella ja jos kameraa kääntäisi millinkin, narut näkyisivät. Onneksi nämä olivat kuitenkin ohimeneviä kohtauksia ja pääasialliset lokaatiot olivat hyvin hallussa.

Tehosteet hoitivat myöskin hommansa hyvin ja olivat pääasiallisesti komeita. Ainoastaan yhtä tehostetta voi pitää epäonnistuneena, muuten suurimpia teknisiä ongelmia olivat muutamat erittäin kohinaiset kuvat. Luultavastikin teatterin ainoana tuli myöskin bongattua kompositointiongelmia eräästä kohtauksesta - papukaijamerkki sille, joka sen huomaa.

Jadesoturin suurimmat heikkoudet löytyvät kuitenkin rakenteesta. Elokuvan alku oli pyhitetty lähes yksinomaan maailman ja mytologian esittelylle. Elokuvan hahmot marssitettiin ruudulle vain toimittamaan valtaisat määrät ekspositiodialogia (”Mitä tiedät Sammosta?” “Se oli Seppä Ilmarisen takoma onnea tuottava kone Kalevalassa…” jne.). Tästä seuraa se, että elokuvan alku on varmasti kiehtovaa niille muutamille, jotka nauttivat sukeltaessaan uusiin fantasiamaailmoihin ja tutustuessaan näiden mytologiaan. Ne, jotka eivät jaksa innosta pelkästä mekaanisesta historiankertaamisesta, tunnistaa teatterin hämärässäkin tuskastuneesta kiemurtelusta ja haukottelusta.

Hahmoja ryhdytään toden teolla esittelemään vasta elokuvan loppupuoliskolla. Ennen sitä millään elokuvassa tapahtuvalla ei ole katsojalle oikeastaan mitään merkitystä, koska tämä ei välitä hahmoista eikä näille tapahtuvista asioista, koska kerronta on myöskin jossain määrin sekavaa. Kun hahmot ovat jääneet vieraiksi, seuraa siitä se, että vaikka tapahtumat osaakin yhdistää tapahtumaketjuiksi, jäävät ne hamuilemaan merkitystä, niin kuin Kelju K. Kojootti tajutessaan seisovansa ilmassa.

Tämä on Jadesoturille lähes kohtalokas virhe. Onneksi loppupuolella päästään eroon suurimmasta osasta ekspositiota ja hahmot saavat tilaa. Loppujen lopuksi elokuvan tarinasta muodostuu merkittävä nimenomaan henkilöhahmoille ja se ankkuroidaan hyvinkin vahvasti inhimillisiin tunteisiin. Alun jälkeen tämä oli suorastaan yllätys. Itse tarina on kaunis, mutta sekava kerronta ei tee sille oikeutta. Sisältöä elokuvassa tuntui myöskin ensimmäisen katsomiskerran perusteella olevan valtavasti, suorastaan liikaa. Jos loppupuolella esiin nousevan tarinan kerrontaa olisi selkiytetty ja annettu sille enemmän aikaa, olisi tarina varmasti tuntunut vielä vaikuttavammalta.

Loppujen lopuksi käteen jää elokuva, joka kertoo hyvän tarinan paikoin pahastikin hapuillen. Se myöskin näyttää ja kuulostaa hyvältä, varsinkin erinomaisen musiikin osalta. Nähtäväksi jää, kuinka Jadesoturi selviää Suomessa, sen verran ehdoton lajinsa edustaja se on, mutta uskoisin, että se löytää yleisönsä maailmalla. Luulenpa, että itsekin päädyn katsomaan sen uudelleen - luultavasti buddhalaisen ystäväni kanssa, sillä haluan ehdottomasti tietää, kuinka hän Jadesoturiin suhtautuu…

En voi myöntää olevani kotimaisen TV-viihteen suuria ystäviä, ja viime viikkojen aikana luottamukseni laadukkaaseen telkkuviihteeseen Suomessa on rytissyt alamäkeen ja uppoaa parhaillaan lettoon. Mitä helvettiä tässä maassa oikein mietitään?

Enpä muista tunteneeni pitkään aikaan niin suurta myötähäpeää kun kääntäessäni jonain epätoivon hetkenä kolmoselle katsoakseni torvet ja pillit tuutaten mainostettua paskaläjää, Einsteiniä. Kyse on TV-sarjasta, joka ilmeisesti yrittää olla todella helvetin nokkela, mutta ei hoksaa kuinka vaikeaa on olla nokkela jos vetskari on auki ja housuissa haisee paska. Sarja lainaa temppujaan jenkkiversiostaan Brainiacista, mutta suomalaiseen malliin homma toteutetaan kutakuinkin niin kehnosti kuin vain on mahdollista, ja lisätään höysteeksi vielä tuhti annos ärsyttävyyttä ja aivan mahottoman huonot juontajat. Kanava vaihtui nopeasti, ja todennäköisesti mielenterveyteni pelastukseksi jätin katsomatta myös Maajussille morsian -pariutumisrealityn.

Sen sijaan etukäteisvaistojani uhmaten ajattelin ottaa selvää, millainen koko vuoden odotetuin kotimainen poliisisarja, Rikospoliisi ei laula, mahtaa olla. Viimeiset pari viikkoa olen päivitellyt sarjan pateettista nimivalintaa, mutta toivo heräsi kun kuulin, että kyse oli kanavan ehdotuksesta, ei kirjoittajien. Tuollaisella nimihirviöllä varustettu poliisisarja ei voi olla muuta kuin tahattoman koominen vakavuudessaan ja kömpelö kuin kaksijalkainen tuoli, mutta jos idea ei tullut luovan työn tekijöiltä, toivoa saattaisi vielä olla. Sain kuin sainkin uskoteltua itseni tuhlaamaan tunnin aikaani tämän Suomen TV-sarjojen uuden toivon äärellä, ja harmillista kyllä ensimmäinen veikkaukseni osui juurikin nappiin.

Sarja esittelee rikoskomisario Eimitäänhajuakenet (koska dialogi on Suomisarjalle tyypillistä bassovoittoista mökellystä josta ei ilman tekstejä ota mitään selvää) ja hänen kollegansa Eikiinnostapätkääkään ja Eikiinnostayhtääneikäosaaedesnäytellä, ja tietenkin timmikroppaisen naispoliisin nimeltään Tissitnäyttäähyvältäsivukuvassa. Liikkeelle lähdettiin räjähtävästi - ei, pysäyttävästi - lyijärillä tehdyllä vankilapaolla, josta saatiinkin bensaa tälle varsin kohtalaisesti kirjoitetulle, huonosti ohjatulle ja kammottavasti näytellylle sarjanrepaleelle. Huomautan, että minä olen pitänyt (tästäkin vastuussa olevan) Jarmo Lampelan aiemmista ohjaustöistä!

Rikospoliisin joka ei laula on mainostettu pohjautuvan Jarkko Sipilän Takamäki-romaanisarjaan, joka mitä ilmeisimmin on jonkun tason pikkuhitti Suomen kirjamarkkinoilla. Tämä saattaa siis tarkoittaa peräti useiden satojen myytyjen kappaleiden hurjaa ennätystahtia, ja koska en seuraa kotimaista rikosromaania, en ole koskaan törmännyt Sipilään tai Takamäkiin. Voin kuitenkin arvata, että jossakin Joensuun Harjunpää-sarjan maisemissa mennään, joten mitään kovin uutta ja kiinnostavaa kentällä ei ole odotettavissa. Myös kerrotaan, että päähenkilö on kirjoitettu perin järisyttävällä kaavalla: sen sijaan, että kyse on moniongelmaisesta poliisista, tehdäänkin poliisiksi aivan tavallinen suomalainen mies. On perhettä, vaimo, pieni talo ja kaupassakäyntiinkin viitataan. Rokonarpista komisariota näyttelee Juha Kukkonen ja muissa rooleissa nähdään liuta melko uusia naamoja. Näyttelijät ovat jokainen omalla tavallaan huonoja, ja ohjaus on erittäin lepsua ja keskittyy kovaksikeitetyn stadin alamaailman kovaksikeitettyyden esiintuomiseen ja unohtaa että jonkun pitäisi vielä jaksaa katsoakin lopputuotetta.

Otanpa tähän (vähän epäreilusti, tiedän) vertailukohdaksi brittipoliisisarja Fitzin (Cracker). Se kertoo tarinoita ihan oikeista ihmisistä rikollisina, siinä missä Rikospoliisi joka ei laula mikä lienee hyvä ainakin pilotissaan kertoi punaisella tussilla alleviivatuista pahiksista ja kehnosti näytellyistä maailman kovettamista normaaleista kytistä. Fitz on moniongelmainen poliisipäähenkilö. Rikospoliisi joka ei laula taas on väritön, hajuton, mauton ja pääroolissa yllättävänkin sivulle unohdettu miehenmötikkä. Semmoinen, joka mutisee kassalla “kiitos” ja nauraa kovaa ja pahantahtoisesti kaljoitellessaan jätkäkavereidensa kanssa ottelun jälkeen Sports Academyssä. Fitziä näyttelee Robbie Coltrane, maailmanluokan näyttelijä ja muissa rooleissa nähdään brittien ehdottomasti kovimpia alan ammattilaisia. Rikospoliisissa, joka on päättänyt olla laulamatta taas ei. Fitz kertoo yhdeksänjaksoisen kautensa aikana kolme tarinaa, jotka kestävät kolme jaksoa per tarina. Ne syventävät hyvässä suhteessa kaikkia oleellisia hahmoja, ja kertovat jatkuvasti etenevää isompaa, ihmistenvälistä taustatarinaa. Rikospoliisi valitsee formaatikseen “rikos per jakso”. Fitzissä vahvinta antia ovat huolella kirjoitetut dialogit ja todella tiukat käsikirjoitukset, jossa jokaiseen palaan on keskitytty huolellisesti. Rikospoliisissa taas ei. Fitzissä ei ole yhtä ainoaa heikkoa lenkkiä. Rikospoliisi joka ei laula on yksi helvetin iso ja ilmeisesti kohtuullisen kallis kotimainen heikko lenkki. Yksikään Fitz-kausi ei ole saanut IMDB:ssä alle 8.0:aa arvosanaksi, suurin osa 9.5:n yläpuolella, ja allekirjoittanut allekirjoittaa arvosanat enemmän kuin mieluusti. Tulen ihmettelemään jos Rikospoliisi ei laula edes saa IMDB-sivun.

Tämän artikkelinrähjän olisi tarkoitus kertoa, että Rikospoliisi ei laula on huono sarja, mutta lopultakin päätyy vain valittelemaan yksityiskohdista eikä edes kovin hyvin. Syy siihen on se, että en aio käyttää hetkeäkään enempää elämästäni tämän sarjan parissa - siitä kirjoittamalla, sitä haukkumalla, saatika sitä katsomalla.

Tieteestä, taiteesta, teknologiasta…

Kirjoittelen tätä junassa paluumatkalla Helsingistä, jossa olin puhumassa (melko pitkään ohjelman mukaan Hannu Vuorensolan nimellä) Science, Art and Technology in the Service of Man –seminaarissa Helsingin yliopistolla. Kuten olen kertonut aiemminkin, tapaamme kiertää erilaisissa tapahtumissa, seminaareissa ja muualla kertomassa elokuvanteosta ja sen hienouksista, sekä internetistä ja yhteisöllisyydestä.

SAT-seminaarissa esittelin jälleen ideoita ja ongelmia netin ja elokuvateollisuuden yhteensopimattomuudesta, sekä vilautin Korpinpesä-alustamme kehitelmiä. On vaikea arvailla, miten yleisö vastaanotti ajatukseni, sillä kysymyksille oli vain vähän aikaa, ja joka seminaarissa pakollisena läsnäolijana oleva Negatiivinen Mutta Kaikkeen Kommentoiva Vanhempi Herra pääsi ainona ääneen. Tällä kertaa hän halusi todistaa puhujan, eli minun, puheet tyhjiksi kysymällä, kuinka moni salissa on oikeasti katsonut elokuvamme alusta loppuun. Käsiä nousi suunnilleen saman verran kuin leffan katsoneita, ja selitin jälleen, sadannen tuhannennen kerran samat litanjat siitä, miten todellisia, elokuvan läpi katsoneita on mahdoton arvailla, kuten edes katsojalukuja, joten nelisen miljoonaa latausta on paras arvaus – todellinen latausluku on varmasti suurempi, mutta toisaalta osa ei jaksa leffaamme toljottaa alusta loppuun, joten paras arvaus on, että nämä seikat tasaavat toisensa. Tai sitten eivät, mutta jos joku löytää toimivamman laskukaavan katsojalukujemme kohdalle, saa esittää.

Harmillisesti en ehtinyt osallistumaan seminaariin kovin kummoisesti, lojuin ystäväni Tiian kämpillä krapulan kourissa koko aamu- ja iltapäivän, ja ehdin vain vaivoin yliopistolle. Ehdin kuitenkin nappaamaan muutaman ajatuksen tamperelaisprofessori Hannu Eskolan puheenvuorosta. Eskolaan olemme törmäilleet vähän väliä erilaisissa tilaisuuksissa, ja hänellä on hyviä näkemyksiä tietoyhteiskuntaan ja sen toimintaan. Tällä kertaa Eskola esitteli ajatusta fyysisestä todellisuudesta ja elektronisesta todellisuudesta, ja pujahti myös verkkomaailman ongelmiin nykypäivän työympäristöissä. Eskolan mukaan toimistot ovat tänä päivänä kaoottisia ja stressaavia paikkoja, kun sekä elektroninen todellisuus jatkuvine informaatiotulvineen ja fyysinen todellisuus ihmismielen realiteetteineen ja rajoineen kohtaavat ja sekoittuvat. Loppujen lopuksi vanhanmallinen toimistomaailma ei ole muuttunut, elektroninen todellisuus on tullut siihen päälle, ja suurin osa ihmisistä ei osaa erotella näitä kahta tarpeeksi selvästi, eikä sijoittaa niitä oikealle kohdalle resurssikartalla. Se luo sekavan ja hankalan klimpin sekalaista informaatiotulvaa, joka ympäröi ihmistä ei enää vain kahdeksaa tuntia toimistolla, vaan 24 tuntia vuorokaudessa, 7 päivää viikossa kaikkialla minne kulkeekin.

Eskola kertoi, että ongelmaan ei ole tarjolla ratkaisua, mutta parilla yksinkertaisella seikalla elämää pystyy helpottamaan huomattavasti:

1. Aikatauluttamalla sähköpostien lukemisen. Tämä vie päivästä joka tapauksessa paljon aikaa, pahimmillaan joitakin tunteja, ja sähköposteja satelee jatkuvalla syötöllä ympäri maailmaa, ja niihin vastaaminen kesken muiden asioiden keskeyttää kaiken ja tekee työskentelystä vaikeaa. Kun ihmiset löisivät aikatauluihinsa parin tunnin blokin sähköpostien lukemiselle, varaisivat ajan ja käyttäisivät sen tehokkaasti tähän, ja sen jälkeen sulkisivat sähköpostiohjelman, koko prosessi olisi helpompi sulattaa henkisestikin. No, näinpä tuskin monikaan tekee, mutta kannattaa kokeilla jos tuntuu, että maailma kaatuu niskaan joka kerta kun Outlookin mailin vastaanottopimputus keskeyttää työnteon.

2. Sähköpostietikettiä on hyvä myös noudattaa. Eskola heitti ilmoille muutaman säännön hyvästä mailikäyttäytymisestä:

a. Sisällytä vain yksi viesti yhteen sähköpostiin kerrallaan. Ihmiset lukevat maileistaan vaan pienen osan alusta, parempi että asiaan mennään suoraan ja yritetään oleellinen kertoa lyhyesti, ja syventää sitten jos tarve vaatii. Eikä kasata montaa asiaa yhteen mailiin, vaan lähetetään erikseen jokaista asiaa koskevat viestit.

b. Yhteystiedot jokaisen sähköpostivastauksen perään aina. Yksinkertainen asia, jota todellakaan moni ei näytä tekevän. On turhauttavaa kaivella ihmisten tietoja ties mistä kalentereista, kun helpointa olisi jos ne löytyisivät aina viimeisimmästä mailista.

c. Subject-kenttään lyhykäisyydessään viestin sisältö. Itsekin vastaanotan ties mitä käsittämättömimmillä nimillä tulevia tuhottoman pitkiä maileja, joista on sekä vaikea kaivella itse oleellista pointtia saatika myöhemmin etsiä viestiä kun subjectina on jotain loputtoman hauskaa tai pikkunokkelaa. Mainittakoon esimerkkinä muuan toimistopäällikkömme. Ohessa otteita Hukkasen informatiivisimmista sähköpostiotsakkeista:

”Mitä yhteistä on Tarjalla, hamsterilla ja hammaslääkärillä?”
”Rosvoja kello kuudessa!”
”When hell freezes over”
”Järnhimeln på engelska”
”Mitä kirjastoon kuuluu? Kirjoja.”
”Suattaaha tuo ollakkii, vua suattaaha tuo olla olemattakkii”

3. Hyödyntämällä nykyteknologian tarjoamaa vapautta. Kännykät, langattomat verkot, läppärit ja ties mitkä eivät ole olemassa sen takia että sinut saadaan kiinni aina kun haluat, koska vaan ja missä tahansa, vaan ne ovat olemassa jotta itse voisit työskennellä ilman aikaan ja paikkaan sidottuja kahleita aina kun mahdollista ja se itselle sopii.

Uneksuntaan

Kun kerran vaihtoehtoisista tulevaisuuksista puhutaan, mennäänpä pelimaailmaan. En tiedä mistä olen onnistunut kaivamaan aikaa tietokonepelailuun kaiken muun mukavan lisäksi, mutta näin sitä vaan on siunaantunut. Vastaus löytyy varmaankin pitkistä paluumatkoista Helsingin-reissuilta – pari tuntia riittää hyvin koukuttamaan peliin. Call of Cthulhun jälkeen ties mistä mielenliikahduksesta hankin Dreamfall: A Longest Journey –pelin, jota olen viimeiset pari viikkoa väkerrellyt silloin tällöin.

Peli on norjalaisen Funcom-poppoon uutukainen, joka on saanut kiitettävästi huomiota maailmalla sen symppiksen näköisen päähenkilöttären ja nättien kaupunkikuvien ansiosta. Dreamfall: A Longest Journey kertoo stoorin Zoë-nimisestä, kaksi-tuhatta-ja-vähän-päälle –tulevaisuudessa asuvasta tyttösestä, joka joutuu melkoiseen pyöritykseen selvitellessään mihin hänen ex-jätkäfrendinsä on kadonnut. Peliin tuupataan mukaan suuri yhtiösalajuoni, vaihtoehtoiset todellisuudet ja nettihämyily. Kokonaisuus on pikaisesti katsottuna melkoista sillisalaattia, ratakiskot paistavat kilometrien päähän, ja café latten makuinen, kevyen urbaani tunnelma ei tarjoa juuri tarttumapintaa. Kaiken kukkuraksi pelissä ei ole pelaamista nimeksikään – riittää kun painaa ”juokse eteenpäin” –nappia loputtomien puhekohtausten välissä silloin tällöin. Tästäkin huolimatta Dreamfall onnistuu olemaan kiehtova peli.

Ennen kaikkea viihdepisnettimiehenä ihastuin ajatukseen pelattavasta TV-sarjasta, joka Dreamfall loppujen lopuksi on. ”Pelaaminen” on lähinnä pientä interaktiota katsojan kanssa, mutta lopultakin pelissä tarina on tärkein, ja sen seuraaminen oleellisin tekijä. Harmi kyllä käsikirjoitus ei ole kovin kiinnostava ennen loppumetrejä, ja viittaa monessa kohtaa turhankin paljon edeltäjäänsä, A Longest Journeyyn. Tämä tekee pelaamisesta tuskastuttavaa tyhjänpäiväisten keskustelujen seuraamista ja raiteilta tekee mieli rimpuilla pois aina kun vaan mahdollista.

Peli kuitenkin todistaa sen, että ”interaktiivisten TV-sarjojen” tulevaisuudennäkymät ovat valoisat. Toimiessaan Dreamfall on jännittävä ja sen pariin on mukava palata aina kun itse parhaaksi katsoo. Pienet puuhastelut lähentävät päähenkilöä, ja osa käsikirjoituksesta hyödyntää melko fiksusti pelaajan läheisyyttä ohjailemaansa hahmoon.

Kiinnostus alkoi herätä pelin edetessä todellakin toteuttaa netin kautta levitettävä interaktiiviseen sarja, joka yhdistää pelaamisen, ongelmanselvittelyn ja tarinankerronan sulavasti. En sano, että itselläni kovin suurta visiota sellaisesta olisi, mutta toivottavasti joku sellaisen tekee, sillä pelaajia/katsojia varmasti löytyy.

Seuraavaksi ajattelin kurkata blogikommentit Call of Cthulhu-arvostelustani ja valkata antamistanne ideoista kiinnostavimman pelin ja yrittää metsästää sen käsiini.

Tampere lähestyy uhkaavasti, pitää lopettaa tähän. Olihan se jo aikakin. Erinomaista viikon alkua kaikille!

Katsoinpa tässä alkavien syksyiltojen ratoksi viime aikojen kiiteltyimpiin kotimaisiin elokuviin kuuluvan, kahdeksan Jussi-patsasta napanneen Aki Louhimiehen ohjaaman elokuvan Paha maa. Tämä suomalaisia kansallistuntoja syvältä ruoppaava elokuva on monesti tullut lasketuksi parhaimpien suomalaisten elokuvien joukkoon, ja myös allekirjoittanut on valmis myöntymään väitteeseen. Paha maa on paras suomalainen elokuva, jos ”parhaalla” tarkoitetaan sitä, että kasataan mahdollisimman monta toimivaksi havaittua elementtiä päällekkäin, ja ”suomalaisella elokuvalla” sitä, että elokuva rakennetaan kaikkien inhimillisten kärsimysten rutaisimpien sopukoiden sörkkimisen ympärille.

Vaan mitäpä muuta voisi odottaakaan elokuvalta, joka pohjautuu Eppu Normaalin ”Murheellisten laulujen maan” ympärille, ja on peräti jaksotettu kertosäkeen ”työttömyys, viina, kirves ja perhe / lumihanki, poliisi ja viimeinen erhe” mukaan? Käsikirjoittaja Westerberg, joka muistetaan parhaiten roolisuorituksestaan Ruusun ajan perheen poikana, on läjännyt ämpäriin näistä elementeistä koostuvan kuralällin, töntännyt sen hiekkalaatikolle, tule-tule-hyvä-kakutellut hetken ja voilá! – käsissä on suomalaisen elokuvan ylituunattu ruumiillistuma! Pahasta maasta ei puutu muuta kuin Joutsenlaulu lopputekstien taustalta, muuten kaikki on jetsulleen kohdallaan: Sulevi Peltola humalassa, Vesa Vierikko sivuroolissa ja Jasper Pääkkönen nuorisorikollisena.

Pahan maan tarina näyttää ensikatsomalta monimutkaiselta, akselinsa ympäri kiertävältä modernilta episodidraamalta, mutta läpi paistaa paikoitellen melko korni ja yksioikoinen väkisinsovittaminen. Loppujen lopuksi elokuvan kantava riimi kahlitsee käsikirjoittajan sen verran tukevasti, että yhteyksiä on välillä jouduttu venyttämään pidemmänkin kautta että vaaditut tavut tulevat täyteen. Hattua on kuitenkin nostettava sinne tänne ripotelluille hienoille yksityiskohdille ja oivalluksille, jotka antavat elokuvalle oman ärmätin lisämausteensa.

Perustarina esittelee läjän päähenkilöitä – työttömäksi jäävän opettajan, vaimonsa menettävän opettajan, sekakäyttäjästä leivänsyrjään rämpivän sijaisopettajan ja pari muuta surullista ihmiskohtaloa. Kaikkien kohdalla melko yllättämättömästi asiat alkavat rytistä päin persettä heti kättelystä lähtien, ja jokainen sotkee ystävänsä, sukulaisensa, lapsensa ja kaikki muutkin mukaan liemeensä. Näissä nesteissä sitten rämmitään ensin tunnin verran melko tiivistahtisesti, ja sitten kurjuutta alleviivataan entisestään, ja lopulta repsahdetaan kunnon paasaukseen. Ohjaajat, käsikirjoittajat, näyttelijät ja valaisijat ja ketkä nyt kameran takana kulloinkin ovat huseeranneet seisovat sormi pystyssä ja varoittavat viinan, huumeiden ja rikollisuuden vaaroista. Saman asian ajaisi, jos tekisi elokuvan humalaista näyttelevästä Sulevi Peltolasta, joka on edelleenkin maamme kovimpia ja elämänpiiskaamimpia näyttelijöitä.

Kotimaisen tähtikaartin tulkitsemat roolit mennä vipeltävät välillä ohi, välillä hieman kulmia viistellen, mutta Peltolan roolisuoritus pysäyttää vaikka junan. Vetiset, punakat silmät, vapisevalla äänellä AA-kerhon kokouksessa mutistu alkoholistin ripittäytyminen ja kömpelöt yritykset lähestyä vastakkaista sukupuolta ovat rautaista tavaraa. Valitettavasti samaa ei voi sanoa kansamme lempilapsesta Pääkkösestä, joka onnistuu kyllä tavoittamaan ärsyttävän luonnevikaisen teinikakaran aaltopituuden, mutta harmillisen isolta osalta kiitos kompuroivan roolisuorituksen.

Suomi on outo maa: täällä tehtaillaan länsieurooppalaisilla tuotantoarvoilla itäeurooppalaista melankoliaa, ja itäeurooppalaisilla opeilla tavoitellaan länsieurooppalaista poljentoa. Loppupeleissä Paha maa yrittää nitoa Tolstoin jotain tarinaa, jota en ole lukenut, yhteen Eppujen kanssa, ja ohjaaja tarjoilee Unelmien sielunmessun kuvastoa toisesta päästä. Tuloksena on epätasainen, ylipitkä mötikkä, jota ei voi kuvailla kuin parhaaksi kotimaiseksi elokuvaksi, mitä sillä sitten ikinä tarkoitetaankaan.

Näin arvostelun aluksi sanottakoon muutama sana omasta suhteestani tietokonepelaamiseen. Lienen sellainen melko keskiverto uudelleenherännyt PC-pelaaja - pelaamisessani on ollut ronski tauko siitä, kun joskus ammoisina aikoina hakkasin Wing Commandereita ja Tie Fightereita, ja muistelisin, että Quake I:n jälkeen en juuri peleihin koskenut. Joitakin vuosia sitten yllätin itseni ostamalla paljon puhutun Grand Theft Auto 3:n ja hakkaamalla sen läpi. Siitä eteenpäin olen ollut iloinen, jos olen tiennyt että hyllyssäni lepää joku peli, jota nakutella niinä harvoina hetkinä joita töiden jälkeen ennen nukkumaanmenoa sattuu löytymään.

Kiroukseni pelaamisen kanssa on aina ollut se, että olen melko paska tietokonepelaaja. En ole koskaan pärjännyt kovin kummoisesti peleissä, enkä toisaalta ole löytänyt itseltäni sellaista ”tyhjänpäiväseen” suuntautuvaa pitkäjänteisyyttä alkaa opetella näppäinyhdistelmiä tai älytöntä CS-tilannenopeutta. Poikkeuksia toki on ollut: Stuntsissa hinasimme ystäväni Yletyisen kanssa Default-radalle ennätyksiksi 58 sekuntia (Muistelisin, että päästiin kaverini Janin kanssa nelosella alkaville luvuille -Rigin huom.).

Miten olisi, jos menisit itse asiaan?

Call of Cthulhu – Dark Corners of the Earth lähtee liikkeelle oudosta kohtauksesta kultistien valtaamalla talolla, ja esittelee värittömän päähenkilömme, tutkija Jack Waltersin. Värittömyydellä tarkoitan sitä, että hahmo on aika tyypillinen ja ei kovin persoonallinen, näyttelijän ääni on suorastaan tylsänomainen, mutta hahmo itsessään on myös tyhjä taulu, johon pelaaja voi lisätä parhaaksi katsomansa ominaisuudet päälle. Walters kehittyy pelin edetessä huomaamattomasti kokonaisemmaksi hahmoksi. Tässä kehityksessä on todellakin bonuksena se, että hahmon mukaan pultattu persoona ei juuri rajoita pelaajan valintoja, ja koska kaikki tapahtuu Waltersin pään ehdoilla, hahmoon samaistuu ikään kuin väkisinkin.

Todellakin, pelissä kiinnostavinta on erinomainen äänimaailma ja vahvasti Waltersin silmien ja korvien kautta koettu ympäristö. Kun asiat alkavat mennä pahasti pieleen, Waltersin maailma alkaa heittää häränpyllyä, ja kauhu ja pelko esitetään tukkoutuvina ääninä, päänsisäisenä supinana ja näkökyvyn hämärtymisenä. Pelaamisen parhaat puolet perustuvat nimenomaan sekä Waltersin oman pään sisällä hyörivien kauhunsekaisten ajatusten vaimentamiseen, että askelten ja vihollisten puheiden kuuntelemiseen.

Kultistien talon kellarista löytyy jotakin, joka täräyttää Waltersilta sukat jalasta, ja vie hänet kuudeksi vuodeksi Arkhamin mielisairaalaan – minnepä muuallekaan. Varsinainen peli alkaakin vasta tämän ajan jälkeen, kun muistinmenetyksestä kärsivä Walters yrittää kasailla elämäänsä etsivätoimistonsa turvin, ja päättää ottaa toimeksiannokseen erään katoamistapauksen Innsmouthissa.

Pelin ensimmäinen jakso on loistava visiitti Innsmouthin takapajuisessa, sisäsiittoisessa ja rumien ihmisenköriläiden täyttämässä kaupungissa. Tutkimukset johtavat ensin kaupungin synkimmille sivukaduille, ja lopulta järkyttäviin, ruumispinojen täyttämiin kellareihin. Kun kaupunkilaiset saavat tarpeekseen tunkeilevasta tutkijasta, alkaa ihmisjahti läpi raivoon heränneen kaupungin.

Aseilla räiskiminen loistaa poissaolollaan piristävästi ja huomattavasti tunnelmaa lisäten liki pelin puoleenväliin, ja senkin jälkeen ammuskelu on kutien vähäisyyden takia vähintäänkin huono tapa selvitä. Edelleenkin järkevintä on hiippailla nurkissa ja höristellä korvia sen varalta, että joku tupsahtaisi nurkan takaa vastaan. Toki välillä haulikoille, pistooleille, revolvereille ja Thompsoneille käyttöä löytyy, mutta kaikeksi onneksi ne eivät rakenna selviytymisen kannalta kaikkein oleellisimpia tekijöitä peliin.

Konsolimaisuudet ovat asia, josta Call of Cthulhu: Dark Corners of the Earthia on kritisoitu, ja aivan oikeutetusti. Tallennuspisteet ovat hölmö ajatus, ja koko tallennusjärjestelmä vaikuttaisi vähän kiireessä läpifuntsitulta. Teknisesti muutamia hölmöjä kömmähdyksiä tulee vastaan siellä täällä, tekoälyt ovat melko yksioikoisia, ja itselääkintä aiheuttaa turhaa hämmennystä.

Harmillisimpia tunnelman romuttajia ovat kuitenkin muutamat selittämättömän typerät jaksot, joissa mäiskitään myyttisiä olentoja turpaan milloin ohjuksilla ja milloin sähkölatauksilla. Ne vetävät pohjaa taitavasti rakennetulta tunnelmalta, jossa pelaaja on vain vain pelinappula jättimäisten tapahtumien myrskyissä.

Huolimatta muutamasta pölhöilystä, viesti saadaan kuitenkin tankattua varsin tehokkaasti pelaajan päähän. Avuttomuus on käsinkosketeltavaa kyläiläisten ja ties minkä jahdatessa Waltersia pitkin kaupungin kattoja, kultajalostamon rapistuneita käytäviä ja merenalaisen kaupungin vankitunneleita. Hatara mielenterveys repeilee suurten muinaisten läsnäolon vahvistuessa, mikä lopulta tuo Waltersin niin suurten tapahtumien äärelle, että koko ihmiskunta on vain kärpäsentahra jättimäisissä, vuosimiljoonia kestäneissä sodissa. Kaikeksi onneksi Walters ei ole ratkaisemassa näitä sotia. Kaikeksi onneksi Waltersin osuus koko suuressa suunnitelmassa on tuskin huomattava.

Cthulhu-mytologia peleissä pääsee Dark Corners of the Earthissa edeltäjänsä Alone in the Darkin aikaiseen kunniaansa, ja pyyhkäisee pois liudan naurettavia yritelmiä pelihistoriasta matkan varrelta. Vielä kun elokuvamaailmakin uskaltaisi lähteä samaan kelkkaan, saisi hiljaksiin kuoleva Cthulhu-mytologia uudet siivet selkäänsä.

Ps. Nyt kun tämä peli on pelattu, suositelkaahan kirjoittajalle muita, paskat housuun täräyttäviä pelejä. Seuraavaksi hankintalistalla on Prey, ja vaikka se nyt ei varsinaisesti olekaan kauhupeli, sen demo oli kyllä monessa suhteessa niin vakuuttava että taidanpa marssia kauppaan ja hankkia sen.