Beyond the Iron Sky

Poseidon (2006) on elokuvallinen dinosaurus. Juuri nyt se rymistelee menemään pitkin saniaismetsiä, kurotellen lehtiä puiden latvoista valtavan pitkällä kaulallaan. Vaikka Poseidosaurus onkin onnellisen tietämätön tulevasta, on se huomannut lehtien olevan entistä harvemmassa ja sen pikkubussin kokoisessa mahassa kurisee jatkuva nälkä. Poseidosaurus on kuitenkin Nestori Niikkulaisen lailla sukunsa viimeinen.

Tämä arvostelu tulee myöhässä siinä mielessä, että kaikki Poseidonin katsomista pohtineet ovat luultavasti jo niin tehneet. Mutta toisaalta, eipä heitä ole liiaksi ollut. Sitä paitsi pidän Wolfgang Petersenistä, onhan tämä ohjannut Das Bootin, joka on yksi kaikkien aikojen parhaista (sota)elokuvista. Ehkä tätä kannattaakin ajatella enemmänkin muistokirjoituksena.

Poseidon on hämmästyttävän tyhjänpäiväinen elokuva. Sen henkilöhahmot ovat pahvia ja juonesta ei voi puhua. Tai oikeastaan, puhutaanpa hieman Poseidonin juonesta. Sitä ei nimittäin ollut. Sen sijaan elokuvassa seurataan 99 minuuttia sitä, kuinka matalapalkkaiset näyttelijät juoksevat läpi erikoistehosteilla toteutetun esteradan. Siinä on itse asiassa vähemmän sisältöä kuin keskiverrossa Triathlon-kisassa, sillä elokuvassa ei nähdä lainkaan polkupyöräilyä.
Poseidon ei kuitenkaan ole huono elokuva perinteisessä mielessä, sillä se on erittäin hyvin toteutettu. Tehosteet ovat oikeasti komeita, ohjaus on tehnisesti ihan pätevää ja käsikirjoitus - se vähä mitä sitä löytyy - on ulkoisilta puitteiltaan ihan kunnossa. Ongelma on paljon syvemmällä. Poseidon on tehty täysin vääristä lähtökohdista.

Kyseessä on tietynlainen tehoste-elokuvan huipennus. Jos James Cameron vei amerikkalaisen toimintaelokuvan huippuunsa Aliensissa ja Terminator 2:ssa riisumalla siitä kaiken turhan, niin Poseidon vie negatiiviseen huippuunsa ajatuksen amerikkalaisesta tehoste-elokuvasta. Siinä tarina ja henkilöhahmot ovat kadonneet cgi-tehosteiden tieltä. Ainoaksi sisällöksi jäävät budjettiin uponneet 160 miljoonaa dollaria. Luultavasti luovin ratkaisu koko elokuvassa on julisteen rohkea veto painaa elokuvan nimi ylösalaisin. Loppujen lopuksi kädessä on vain valtavan kallis ja pitkä teknologiademo, jollaisella testataan kotikoneiden näytönohjaimia vuonna 2015.

Maineeltaan Poseidon on ollut floppi vaikka se on tienannut tähän mennessä $166 miljoonaa, eli hieman enemmän kuin budjettinsa. Kun tästä vähennetään välikäsien osuudet ja markkinointi, niin studio tuskin jää kovin pahasti tappiolle dvd- ja tv-oikeuksien jälkeen. Mutta ennustan, että Poseidosaurus on kuitenkin yksi viimeisiä tehostemammutteja. Yleisö on jo nähnyt mitä nykytekniikalla on tarjota, pelkkä tekniikan esittely ei enää kiinnosta. Maan perivät pienemmät ja vikkelämmät nisäkkäät ja dinosaurukset painuvat unohduksiin… ainakin seuraavaan suureen teknologiseen harppaukseen saakka.

Mainonta on syvältä mainitsee MTV3:n avaavan MTV Anytime -palvelun, joka siis on oikeasti SF Anytime, joka on nettivideovuokraamo.

Kyseessä on siis palvelu, jollaisista Makuuniin sijoittaneet näkevät painajaisia. Niissä nettivideopalvelut tulevat ja syövät heidän lapsensa salmiakkimarinaadin kera. Eikä näistä painajaisista herätä. Markkinavoimat pyrkivät aina tuottamaan rahaa mahdollisimman edullisesti, on päivänselvää, että videovuokraamot kokevat kymmenen vuoden sisällä kivuliaan joukkokuoleman. Maksoivatpa ne työntekijöilleen kuinka kehnosti tahansa.

On hienoa, että tämä markkina on avattu Suomessakin. Harmi vain, että SF Anytime ei ole kuluttajakelpoinen palvelu. Tämän voin kertoa kokemuksen vakaalla rintaäänellä, sillä en ole sitä koskaan käyttänyt.

Aivan, juuri siksi, etten ole sitä koskaan käyttänyt. Tämä on varsin huolestuttavaa jo siksi, että haluaisin käyttää tuollaista palvelua. Lisäksi olen muutenkin varsin otollista kohderyhmää, teknisesti kohtuullisen valveutunut, nopean nettiyhteyden päässä ja rakastan elokuvia… Mutta SF Anytime ei vain yksinkertaisesti ole kuluttajakelpoinen palvelu. Se on testi, joka pitäisi haudata ja rakentaa parempi tilalle. Minut se ajoi pois ensimmäisellä käyttökerralla.

Kuunnelkaas, niin setä kertoo miksi:

Episodi 1: Tätä mä oon aina halunnu!

Aloitus sujuu hyvin. Etusivu on yksinkertaisen selkeä ja siellä on iso nappi “käynnistä palvelu”. Kun sitä klikkaa, ruudulle ilmestyy hitaasti etenevä edistymispalkki. Hyvä, hyvä, välitöntä palautetta.

Sitten kerrotaan, että vaaditaan pari korjausta ja ilmestyy painike “Don’t panic.”

Episodi 2: Kun uloste osuu tuulettimeen.

No, scifiharrastajana tajuan painaa kyseistä nappia ja hauskuus alkaa. Palvelu kertoo että:

1) Käyttämäni selain on väärä. Minun pitäisi käyttää IE:tä.

2) Minulla ei ole riittävän uutta versiota Windows Media playeristä.

3) Joko nettiyhteyteni ei ole tarpeeksi nopea (8-megainen ADSL) , tai palomuuri estää liikennettä.

4) “Mediasoittimesi täytyy olla säädettynä krypteerattujen elokuvien katseluun. Sitä kutsutaan yksilöimiseksi (vähintään versioon 2.4.0.1). Se merkitsee sitä, että tietokoneesi pystyy ottamaan meiltä filmi-lisenssin vastaan.”

5) Minun tulisi sallia popup-ikkunat.

6) Minulta puuttuu Flash 7 (löytyy). Jos asennan sen, haluaa se sivun mukaan asentaa myös Yahoo! toolbarin, joka sisältää popup-ikkunoden eston, jonka jälkeen palvelu ei toimi.

Tämä on jo aika masentavaa. Kuusi virhettä, joista osa keksittyjä. No, homma johtuu tietenkin väärästä selaimesta. Mutta leikitään, että haluan todella katsoa elokuvan ja olen valmis kaivamaan IE:n sieltä valikoiden syöveristä, jonne olen sen piilottanut. Nyt virheitä on enää kaksi!

1) Mediasoittimeni ei edelleenkään ole säädetty krypteerattujen elokuvien katseluun. En edelleenkään tiedä, liittyykö krypteeraukseen ruotojen poistaminen kalasta, vai tulisiko minun hankkia uppokeitin.

2) Äh… olkoot…
Minulla ei kuitenkaan ole enää pienintäkään kiinostusta klikata alla olevaa “asenna”-nappia ja seurata ohjeita. Eikä sallia popup-ikkunoita. Ei edes IE:ssä. Sen sijaan tunnen halua kirjoittaa blogiin kehnosta käyttökokemuksesta ja naureskella ruotsalaisten insinöörien tekstien kanssa tuskailleille kääntäjäparoille krypteerauksesta.

Episodi 3: Syvä miete.

En usko, että syy olisi siinä, etteikö palvelusta olisi osattu tehdä parempaa. Luulen, että palvelusta ei ole yksinkertaisesti saatu parempaa olemassaolevien rajoitteiden puitteissa. Tekijänoikeuksien omistaja on edelleenkin kuningas. Kopiosuojaus on oltava - mielellään vieläpä ylitehokas - ja ilman Applen resursseja se merkitsee käytännössä sitä, että joudutaan hyppimään Microsoftin pillin mukaan.

Tästä päästään nykyiseen nettivideon noidankehään:

Kuluttaja haluaa netistä elokuvia -> Piratismin pelossa niitä ei ole tarjolla -> kuluttaja googlettaa “download movie” ja hakee elokuvansa Pirate Baystä -> kiukuttelun jälkeen firmoissa tajutaan, että tässä on tyydyttämätön tarve -> Tarve pyritään tyydyttämään, mutta oikeuksien omistajien ehdoilla -> Toimimattomien kopiosuojausten johdosta tarve ei tyydyty -> kuluttaja tuskastuu ja palaa Pirate Bayn pariin.

Mutta, tämä on nyt. Musiikkipuolella iTunes pelasti päivän tarjoamalla käyttäjille sitä, mitä käyttäjät haluavat. Mutta sekin ilo on mahdollista vain rautapuolen suvereenin hallinnan avulla. Jos haluaa toisen soittimen, on jälleen kerran Microsoftin kopiosuojausten armoilla.

Edit: Eikä siinä vielä kaikki

Ettei haukuttaisi yksin yhtä palvelua, niin jännittävät seikkailut nettivideovuokraamoiden maailmassa jatkuvat. Haukuttua on tullut myös Film2home ja CDON -nettielokuvat. Vielä kun löytyisi sellainen, jonka saisi toimimaan - tai jaksaisi säätää asetukset kohdalleen jollekin koneelle.

Energian matka kohti seuraavan elokuvan tuotantoa on monivivahteinen, ja tärkeimpänä asiana Rautataivaan onnistumisessa itse näen kyvyn oppia ja omaksua uutta. Olenkin aloittanut sivistämään toimistoamme ja itseäni kasaamalla vinon pinon klassikkoelokuvia aivan 1900-luvun alkuvuosilta näihin päiviin asti, ja pari kertaa kuukaudessa järjestämme toimistolla työajan päätyttyä leffaillan, jossa käymme opintomielessä tutustumaan johonkin elokuvahistorian merkkiteoksista.

Ensimmäisessä Energian leffaillassa katsoimme yli kolmetuntisen mykkäelokuvan Amerikan sisällissodasta ja sen jälkeisistä vuosista, D.W. Griffithin vuonna 1915 valmistuneen (liekköhän kukaan oli tuolloin vielä kuullutkaantermiä ’ohjaaja’) eepoksen ’Birth of a Nation’, ’Kansakunnan synty’.

Elokuva on kenties maailmanhistorian ensimmäinen jättiraina, suurteos, joka esitteli elokuvamaailmalle liudan täysin uudenlaisia tekniikoita ja mahdollisuuksia. Kamera-ajo, ristiinleikkaus ja monet muut nykypäivän itsestäänselvyydet tekivät ensiesiintymisensä tässä massiivisessa eepoksessa.

Tarina alkaa sisällissodan aatosta, etenee läpi Yhdysvallat kahtia repivän sisällissodan, kohti uutta vuosisataa ja kansakunnan syntyä. D.W. Griffithin lähtöajatus on kaunis: sodat ovat turhia ja niiden vaikutukset huomattavasti moninaisemmat ja vaikeammin ennustettavat kuin vain miesmäärän menetykset. Myös käsittelykulma on ajalle tyypillinen: päähenkilöiksi asettuvat kaksi ystävyssykua, joiden nuoret miehet kutsutaan taistelemaan sotaan eri puolille.

Kansakunnan synnyn ensimmäinen puolisko käsittelee sotaa, sen mielettömyyttä ja tuhoja. D.W. Griffithin jättimäiset visiot sotakentistä ja hurjista taisteluista ovat nykypäivän Massiven turruttamille katsojille melkoista nähtävää. Myös kolmanneksen pienempi kuvien sekuntitahti ja ajalle ominainen jäntevä näyttelytapa tekevät toiminnasta aggressiivisempaa, räjähtävämpää ja väkivaltaisempaa kuin monikaan on tottunut näkemään näinä päivinä.

Luonnollisesti minä ja Jarmo – ainoat, jotka tällä kertaa uskaltautuivat paikalle – pelkäsimme, jaksammeko yli kolmea tuntia katsoa mustavalkoista mykkäelokuvaa, mutta hankalien alkumetrien jälkeen leffa alkoi rullata kevyesti. Tämän tyypin elokuvat alkavat olla nykyajan katsojalle hyvin erilaisia kokemuksia – ja siksi kokemuksena monia tämän päivän elokuvia huomattavasti vahvempia.

Kuitenkin, varsinainen hauskuus alkaa vasta toisessa näytöksessa, kun D.W. Griffith ottaa käsittelyyn sodan jälkiseuraamukset. Hän varoittaa vielä välitekstissä, että seuraavat tapahtumat eivät halvenna tarkoituksella ketään tai mitään tiettyä rotua, vaan ovat vain kylmä dokumentointi niistä tapahtumista, jotka sodan jälkeen tapahtuivat päähenkilöiden kotikaupungissa.

Olisi tavallaan väärin sanoa, että Birth of a Nation olisi rasistinen elokuva, ainakaan tarkoituksellisen rasistinen. Griffith suhtautuu tummaihoisiin – joista yhtään merkittävämmässä roolissa tässä elokuvassa olevia esittää tummiksi köyhästi maskeeratut vaaleaihoiset, joita vastedes kutsun NEEKEREIKSI - samalla tavalla luontevasti kun nykyään suhtaudumme pahoihin marsilaisiin. Mustat nyt vain ovat pahoja, eivät he sille mitään mahda – he tarvitsevat hyvän valkoisen esivallan pysyäkseen kontrollissa.

Elokuvan keskeisen kaupungin kuvernööriksi nousee paha MULATTI, sekarotuinen saastainen ilkeämielinen ja yksiulotteisesti naisia ja valtaa (sekä viinaa -Rigin huom.) himoitseva paha mies. Asemaan hän nousee, sillä Amerikan Yhdysvallat sallivat NEEKEREIDEN äänestävän, ja NEEKERITHÄN eivät sellaista osaa tehdä niin kuin pitää. Valkoiset käännytetään pois uurnilta, ja kaikki tapahtuu nopeasti: järkyttävät iskulauseet – etenkin vaatimus, että valkoisesti ja NEEKERIT saisivat mennä naimisiin keskenään. Sykähdyttävä ajatus!

Elokuvan käännekohta on kohtaus, jossa päähenkilömme, ”pikku Eversti”, saapuu kauhistelemaan maailman tilaa ja äänettömän ilmeikkäällä näyttelytyöllä tuntuu heittävän tämän kirjoituksen otsikkona komeilevan kysymyksensä Jumalalle, kumpuilevien ruohomaiden laskeutuessa rauhoittavasti ympärillään. Sitten hänen katseensa osuu leikkiviin valkoisiin lapsiin, joita joukko NEEKEREIDEN kakaroita tulee kiusaamaan. NEEKERIlapset kuitenkin pelästyvät valkoista lakanaa. Eversti saa inspiraation, ja keksii perustaa yhdsvallat pelastavan järjestön: Klu Klux Klanin.

Näihin aikoihin paha, ilkeä ja kaikista julmista NEEKEREISTÄ himokkain, Gus, alkaa ahdistella Everstin pikkusiskoa. Hän yllättää tämän niityltä – mistäpä muualta – ja pyytää tätä naimisiin itsensä kanssa. Kunnon vaalea nainenhan ei moisiin ehdotteluihin suostu, ja seuraa takaa-ajokohtaus, joka huipentuu kallionkielekkeelle. Nainen tekee ainoan oikean ratkaisun – hyppää kalliolta kuolemaansa, ennemmin kuin antaa NEEKERIN viedä hänet väkivalloin alttarille.

Tästähän Everstimme riemastuu. Elokuva kiihtyy loppua kohden melkoiseksi tykitykseksi, ja valtavat kohtaukset joissa kuka ties kuinka monta sataa Klu Klux Klan –vormuihin sonnustautunutta hevosmiestiä ja hevosta keräävät joukkonsa, samalla kun NEEKERIarmeija ottaa vallan kaupungista. NEEKERIT esitetään toisiaankin tappavina sekopäisinä apinamaisina olentoina, ja ainoa hyvä NEEKERI on kuuliaisesti orjana pysyttelevä kodinhoitajatar.

Loppukohtauksessa valtavat NEEKERIlaumat riehuvat kaupungin kaduilla, ja Wagnerin Valkyrioiden ratastuksen pauhatessa taustalla valkoisena hohtavat Klu Klux Klan –armeijat saapuvat kaupunkiin ja ajavat NEEKERIT pakosalle, ottaen näin vallan jälleen omiin käsiinsä. Lopulta kaikki on hyvin, visiot valkoisesta maailmasta – pelastunut Arjalainen rakkaus, kuten välitekstikin tietää kertoa – voittaa, ja Yhdysvallat on yhtenäinen – nyt ja aina. (Ja seuraavissa vaaleissa NEEKERIT käännytetään jälleen vaaliuurnilta, tasa-arvo on palannut -Rigin huom.)

Kuten sanottu, elokuva ei ole rasistinen siinä mielessä, kuin maahanmuuttajia hakkavat kuulapäät. Se on – kuten jotkut asiaa kiertelevät ahdasmieliset tykkäävät sanoa – ’roturealistinen’. Tämä tarkoittaa sitä, että D.W. Griffith ei halua pahaa – hän jopa loukkaantui, kun elokuvaa väitettiin julkaisun jälkeen rasistiseksi – hän vain näkee asiat näin. Rasismi on samanlaista, kuin ihmisillä, jotka aloittavat lauseensa: ”minähän en ole rasisti, mutta…”, ja lisäävät loppuun kaikkein hirveintä rasistista roskaa, mitä ihminen voi suustaan päästää. Toisaalta, se on hyvä kurkkaus vuosisadan alan sielunmaisemiin, ja vasta liki sadan vuoden aikuistumisen jälkeen elokuvamaailma voi kuvitella hyväksyvänsä muutkin ihonvärit kuin omansa. Tällä saralla on kuitenkin vielä paljon tehtävää – edelleenkin, tummaihoiset ovat elokuvissa usein siitä syystä, että he ovat tummaihoisia, ei siitä, että he ovat ihmisiä.

Elokuvallisia ansioita on kuitenkin mahdoton kiistää. Birth of a Nation on massiivinen, visuaalisesti vaikuttava tykitys elokuva-alan uranuurtajalta ja suurelta nerolta. Nykypäivän katsojan silmissä se säilyttää edelleen arvonsa yhtenä niistä kymmenestä vakuuttavasta sotaelokuvista, ja jos jätetään rasistinen hölmöily vähemmälle huomiolle, tärkein tiivistyy: ainoa syy sotaelokuvan olemassaololle on, että se kertoo rauhasta.

Vuonna 1933 ilmestynyt King Kong oli melkoinen tehostespektaakkeli, johon oli yhdistetty sekä sopiva tujaus seksiä, että yksinkertainen mutta monimerkityksinen ja simppeliydessään loistava tarina. Allekirjoittanut joutuu myöntämään, että elokuvaa en ole nähnyt, tosin tarkoituksena on korjata puute pikimmiten. Sittemmin King Kongista on tehty muutamiakin versioita, ja hahmoa on lainattu mitä mielikuvituksillisimmissa yhteyksissä. Loisteliaasta Taru Sormusten Herrasta -uudelleentaltioinnista tunnettu Peter Jackson on toistaiseksi viimeisin, joka raahasi jättigorillan takaisin kaupunkiin ja parrasvaloihin. Jättistuotanto söi budjettia kolmatta sataa miljoonaa, ja on maailmanlaajuisesti kutakuinkin tuplannut siihen hassatut rahat - ihan kelpo raina, jos numeroita katselee, mutta olisiko elokuva voinut flopata totaalisesti? Jackson ei osaa tehdä huonoa elokuvaa vaikka yrittäisi, ja King Kong -konseptia on vaikea mössiä.

Jacksonin King Kong seisoo ja kaatuu tehosteidensa varassa. Pulskanpuoleisella risuparralla ei ollut - eikä ole jatkossakaan - juuri muuta vaihtoehtoa kuin mäiskiä kankaalle entistä rehevämpää tehostetta, mikäli mielii pysyä suuren yleisön lempilapsena. Jälleen ovat Grant Major, Richard Taylor ja kumppanit WETA Digitalilla saaneet kahvia juodakseen, kun Jackson on selittänyt entistä massivisempia visioitaan. Työhön on lähdetty katsomalla, missä kaikkialla Sormusten Herrassa vielä on parannettavaa, ja roimittu kasaan sellainen tehostemyllytys, että heikompia hirvittää. Kaikkialla ei ole onnistuttu, mutta osa seikoista todellakin jaksaa hämmentää kouliintunuttakin silmää.

New Yorkista liikkeelle lähtevä tarina lienee kaikille tuttu: leffaryhmä päätyy saarelle, jossa he tapaavat jättigorillan ja päättävät tuoda tämän mukanaan näyttelyolennoksi Nykiin. Jackson esittelee riutuvan teatterinäyttelijätär Ann Darrow’n (Naomi Watts), joka törmää elokuvansa tuottajaesityksessä menettävän ohjaaja Carl Denhamiin (Jack Black). Denham saa Darrow’n houkuteltua mukaansa sepittämälleen kuvausreissulle Singaporeen, ja matka kohti Pääkallosaarta alkaa. Muita tärkeitä henkilöitä esitellään laivan kannella: laivalle jumiin jäävä kirjoittaja Jack Driscoll (Adrien Brody) ja kapteeni Englehorn (Thomas Kretschmann). Jackson osaa erinomaisesti koota äärimmäisen tyylikkäistä nimistä koostuvan tähtikaartin, vain Steve Buscemi puuttuu, joten näyttelijöiden osalta ollaan todellakin herran hallussa. Roolisuoritukset jäävät tosin monessa kohdassa melko vaisuiksi, eikä varmasti vähiten siitä syystä, että kovin monta kohtausta ei leffassa näytetä, jossa kaikki vastaelementit olisivat edes osittain fyysisiä.

Nykki näyttää studiolta, eikä Skull Islandkaan tarjoa juuri muuta kuin pari nättiä kikkaa, jotka venyttävät Sormusten Herran Fangorn- ja Orthanc -kuvastoa piirun verran pidemmälle. Auttavasti keyattujen hahmojen ryntäillessä brontosaurusten jaloissa alkaa jo toivoa todellisen pyssytyksen alkavan: ja niinhän se tekee. Kun Kong tulee ensimmäistä kertaa kunnolla kuviin, voi vain nojautua taaksepäin ja kummastella yksityiskohtien määrää, ja sitä elämää, jonka WETA on saanut loihdittua jätin silmiin. Myöhemmin upeat Kong vs. dino -kohtaukset huikaisevat, mutta ehdottomasti loisteliaimmillaan elokuva on synkässä rotkossa saaren uumenissa. Täällä valtavat vedessä asuvat penishirviöt (ei ole olemassa ihmistä, jolle tämä assosiaatio ei tulisi ensimmäisenä mieleen) ja ellottavat ötökät ryömivät, syövät ja hiplailevat henkilöitä kuin Tuomion Temppelissä ikään. Elokuvallisesti yhdentekevät toimintakohtaukset nostavat välillä päätään, mutta Jackson on saanut ne sidottua yksinkertaiseen tarinarunkoon suurimmilta osin.

Erikoisesti vaihtelevat vuorokaudenajat ja kummallisen nopeasti etenevä seikkailu saarella päätyy tietenkin neidon pelastamiseen ja jätin vangitsemiseen. Sitten onkin taas aika palata takaisin Studio Isoon Omenaan, jossa käynnistyy Jacksonille rakkaiden vanhojen autojen armadojen huristellessa ohi elokuvan kolmas ja viimeinen osio. Pääsemme ihastelemaan mahtavaa Kong-esitystä, apinan riehumista kaupungissa ja kiipeilyä pilvenpiirtäjässä. Jackson on onnistunut rakentamaan hyvän, toimivan sanattoman suhteen Darrow’n ja jätin välille, ja pitkään pedattu suhde alkaa tuottaa ihan oikeaa draamaakin lopun häämöttäessä.

Lopulta käteen jää kuitenkin vain pari kohtausta ja läpikaluttu tarina, yhdentekevä teemamusiikkia, ja muutamat vakuuttavat hetket Wattsin ja Kongin välillä - ja tietenkin loistava Jack Black. Mitään erikoista ei kuitenkaan parillasadalla miljoonalla tehty, korkeintaan makea teknologiademo, joka alleviivaa Industrial Light and Magicin monopolikauden loppua. King Kong on Peter Jacksonin Hollywood-uran yhdentekevin rällätys, mikä ei vielä itsessään sano mitään: se peittoaa monessa suhteessa suurimman osan markkinoiden tehostespektaakkeleista, joten tässäkin suhteessa sitä voidaan pitää varsin onnistuneena tuotteena.

Seuraavaksi Jackson aikoo kääntää katseensa taivaisiin: vuodelle 2007 lupailtu Lovely Bones kuulostaa huomattavasti maanläheisemmältä tarinalta, ja luultavasti Jackson nauttii itsekin, kun joka käänteessä ei tarvitse olla ylittämässä paria edellistä rainaa.

Loppuun lainattakoon Manu Chaoa:

“I’m a king without a crown hanging loose in a big town
But I’m the king of bongo baby I’m the king of bongo bong”

Kävin viikonloppuna katsomassa Wachowskin veljesten (juu nou, ne tyypit jotka tekivät Matrixin ja ne pari leffaa sen jälkeen) tuottaman ja käsikirjoittaman elokuvaversion Alan Mooren sarjakuvasta V for Vendetta, ja heti kärkeen on tunnustus paikallaan. En juuri “fanita” asioita enkä ihmisiä, mutta Alan Mooren fani olen ollut siitä asti kun ensi kerran luin Watchmenin, ja V for Vendetta on se kirja jolle lasken käteni jos joskus joudun valalle. Tästä syystä en aio edes yrittää olla objektiivinen elokuvan suhteen, kunhan kerron omat näkemykseni.*

Oikeastaan otsikkovalintani on epäreilu Wachowskeja kohtaan. Mikään ei viittaa siihen että he olisivat kirjoittaneet leffan vain rahastaakseen raflaavalla aiheella. Matrixin kohdalla olin skeptinen heidän “yhteiskunnallisen näkemyksensä” suhteen (pääosin johtuen siitä että pidin Alex Proyasin Dark Citystä ja otin nokkiini sen kopioimisesta Hollywood-leffaan), mutta tällä erää siitä ei vaikuta olevan epäilystä. Tavallaan veljesparin ilmeinen hinku kommentoida maansa yhteiskuntajärjestystä on myös tämän leffan kompastuskivi. Ei nyt käsitetä väärin: tässä on epäilyksettä kyseessä vuoden -06 kompromissittomin ja uskaliain Hollywood-raina. Mutta esikuvansa kuvia kumartelemattomaan näkemykseen se ei yllä.

V-sarjakuvan fanaattinen ihailija ei tietysti voi olla kiinnittämättä huomiota sen ja elokuvaversion eroavaisuuksiin. Evey on leffan alussa voimakkaampi kuin esikuvansa, muttei kasva tarinan aikana yhtä paljon. V on yksiselitteisemmin Sankari ja kansleri Sutler aktiivisemmin Paha (Sutler! Niin, mitäpä siitä tulee kun risteytetään Johtaja Adam Susan ja tämä toinen tunnettu fasisti??). Tarinassa äärettömän keskeinen Fate-tietokone on pudotettu pois, eikä sen jättämää aukkoa ole täytetty millään. Finchistä on tehty suorastaan sympaattinen “working class hero”. Stephen Fryn Gordonissa oikeastaan tiivistyy leffan Klorinilla kuurattu maailmankuva - pikkurikollisesta ylemmän keskiluokan tv-persoonaksi! Really!

Natalie Portmanista nyt ei brittiä saa tekemälläkään, mutta urheasti hän yrittää, ja hän on kyllä lopputuloksessa vakuuttavampi kuin kaukaisen planeetan hienostuneena monarkkina. Ja vanha kunnon John Hurt-parka ei edelleenkään tunnu selviävän hengissä yhdestäkään elokuvaroolistaan.

Teatterista poistuessamme alati armas avokkeeni muotoili elokuvan ongelman oivallisesti: “Ihan kuin se olisi oikeasti noin toiminut!” Sarjakuvan tarina on armottoman johdonmukainen ja - siinä määrin kuin moista termiä voi “supersankarisarjakuvasta” käyttää - realistinen; leffa oikoo mutkia, “parantelee” toimintaa ja sanitisoi väkivaltaa siinä määrin, että juoneen jää Big Benin kokoisia reikiä. Tämä johtaa uskottavuusongelmiin etenkin Eveyn lähtiessä V:n piilopaikasta (”löysin väärät henkkarit katuojasta, nyt salainen poliisi ei voi minulle mitään”) ja loppukohtauksessa: ei V ole tehnyt mitään mikä saisi oikeasti pelokkaat massat liikkeelle - puhumattakaan siitä että moisilla massoilla olisi rahkeita panna yhteiskuntajärjestys uusiksi.

Ja nyt pääsemme villakoiran ytimeen. Wachowskien V on supersankari, ja täten aina oikeassa (vaikka kärsiikin muodikasta Hämähäkkimiesmäistä maailmantuskaa); Mooren V on anarkisti joka vastustaa fasismia (lukijan tehtäväksi jää päättää kumpi on pienempi paha). Wachowskien V pelastaa maailman; Mooren V yrittää muuttaa sitä. Wachowskien V ajaa amerikkalaisliberalistista ajattelutapaa; Mooren V peräänkuuluttaa omaa ajattelua. Wachowskien V on herkkähipiäiselle jenkkiyleisölle yksinkertaistettu, siistitty, kastroitu versio Mooren V:stä.
Onkin kuvaavaa, että Alan Moore kielsi käyttämästä nimeään elokuvan yhteydessä (ja kutsui ohjaajan rutiinilausuntoa tämän olevan innostunut leffasta “röyhkeäksi valeeksi”). Vaikka tämä onkin ollut Moorelle tavanmukaista viime vuosina, päätös näyttää kumpuavan vakaumuksesta. Alan Moore on idealisti. Ja sellainen on nykyään turhan harvinaista.
Oikeastaan olisi kiva kuulla jostakusta joka katsoo leffan ja lukee vasta sitten sarjakuvan. Kirjafilmatisoinneissahan elokuva vaikuttaa väistämättä lukukokemukseen, mutta sarjakuva on itsekin visuaalinen media. Puhtaasti toimintaelokuvana V niin kuin verikosto kyllä toimii kuin tauti. En usko johtuneen pelkästään sarjakuvan tuntemuksestani, että ensimmäinen kolmannes leffaa oli kirjaimellisesti henkeäsalpaava kokemus (ja ainakaan tehosteet sitä eivät tehneet), ja kyllähän tässä paljon syvemmät henkilöhahmot on kuin keskimääräisessä Hollywood-rainassa. Suosittelen elokuvaa. Mutta paljon varauksettomammin suosittelen sarjakuvaa.

* Tässä blogiartikkelissa esitetyt mielipiteet kuuluvat vain ja ainoastaan artikkelin kirjoittajalle eivätkä välttämättä kuvasta Tuotantoyhtiö Energia Oy:n virallista kantaa tai edes tiimin konsensusta. Tuotantoyhtiö Energia Oy on elokuvien puolesta, tasapäisyyttä vastaan, ja vaikka leffa olisi ihan paska, kuten Duudsonit, sillä on oikeus olla olemassa. Huraa!

Täytyy tänne bloginkin puolelle pistää scifisuositus, ehkäpä hieman odottamaton sellainen - nimittäin brittiläinen lastensarja Doctor Who.

Niin. Lastensarja. Sarja alkoi Briteissä 60-luvulla konseptinaan opettaa lapsille historiaa aikamatkailijan opastuksella. Siitä se sitten lähti ja muuttui kotimaassaan hillittömän suosituksi scifi-ilmiöksi ja ihan rehelliseksi scifisarjaksi.

Kukaan brittiläistä pop-kulttuuria yhtään seurannut tuskin on välttynyt Doctor Who -viittauksilta, sillä sarja pyöri vuodesta 1963 vuoteen 1989 ja ehti kasvattaa parikin sukupolvea brittejä. Suomessa tätä vanhaa sarjaa ei ole kuitenkaan taidettu koskaan nähdä. Alkuperäistä sarjaa kirjoitti myöskin eräs Douglas Adams, joka sen jälkeen taisi kirjoittaa jonkin unohduksiin painuneen kuunnelman ja kirjasarjan…

Viime vuonna sarja jatkui pitkän tauon jälkeen ja TV2 ryntäsi apajille - sarja alkaa Suomessa sunnuntaina 3.9. kello 20.00.
Se on edelleenkin tarkoitettu koko perheen viihteeksi ja esitysaikakin on suhteellisen aikaisin lauantai-iltaisin. Mutta ei kannata säikähtää. Brittien käsitys koko perheen sarjasta kun tuntuu olevan se, että lapset pelotellaan sohvan taakse piiloon ja sitten aletaan viihdyttää aikuisia. Ihmisiä kuolee, sankarit mokailevat ja onnellisiin loppuihinkaan ei voi luottaa.

Muutenkin Tohtorilla on pullat todella hyvin uunissa. Tuottajana häärii Russell T. “Queer as Folk” Davis ja kirjoittajissa on mm. Mark “League of Gentlemen” Gatiss ja Steve “Coupling” Moffat. Pääosassa on Christopher “28 Days Later” Eccleston. Tekijät ovat alkuperäisen sarjan faneja ja se myöskin näkyy siinä, että paskimmatkin jaksot on selkeästi tehty rakkaudella.

Pilotti “Rose” ei tee kovinkaan kummoista vaikutusta, joten sen perusteella ei kannata luovuttaa. Sen lisäksi vältellä kannattaa jaksoparia “Aliens of London / World War Three” - ellei sitten pidä todella hauskana ajatusta jatkuvasti piereskelevistä muukalaisvalloittajista suorana metaforana Irakin sodalle. Lapset luultavasti (toivottavasti?) pitävät noista jaksoista kuin hullu puurosta.

Oma suosikkini jaksoista on “Dalek”, joka olisi helvetin kova jakso missä tahansa scifisarjassa. Samoin uusin jaksopari “The Empty Child / The Doctor Dances” oli mainio ja oikeasti pelottava(!). Jotain hyvää osasikin odottaa jakson kirjoittajalta Steve Moffatilta, onhan miehen oma sarja Coupling (Nelosella nähty nimellä Paritellen) ehkä kaikkien aikojen paras sitcom.

Itse en sarjalta paljoakaan odottanut, mutta jäin koukkuun. Samoin kävi kämppikselle ja eräälle naispuoleiselle kaverille, kun heille jaksoja näytin. Erityisesti tätä voi suositella nuoremmille sisaruksille näytettäväksi. Tämä on niitä sarjoja, joihin jos lapsena koukuttuu, niin on koukussa vielä kolmekymppisenäkin.

Kannattaa kokeilla, kun kerran sarja Suomeenkin saapuu. Vielä kuitenkin varoituksen sana: Doctor Who ei loista tehosteilla. Visuaalinen tyyli saattaa muutenkin olla nykysarjoihin tottuneelle aika shokki, sillä tässä sarjassa on valoa ja värejä. Se loistaa nimenomaan sillä, että jaksot ovat erittäin hyvin kirjoitettuja.

Se täytyy myöntää, että rakenteellisesti ja tarinallisesti nuo Davisin käsikirjoitukset eivät ole ole mitenkään mallikelpoisia. Mutta tunnelma, dialogi ja henkilöiden kirjoitus on mainiota. Myöskin tarinat ovat kertomisen arvoisia ja ihan oikeasti kertovat jostain. Se on nykyään aika harvinaista. Eli vaikka löytäisin tuosta kauden lopetuksesta montakin valittamisen aihetta, niin kokonaisuus toimii sen verran loistavasti, ettei niistä välitä.

Doom-elokuvan voi hyvin summata kahdella lauseella: 1) Jos Jumala olisi sama henkilö, joka suunnitteli Hummerin, maailma näyttäisi samalta kuin Doomissa. 2) Elokuvan tyylilaji oli aseporno. Tämä tuli selväksi heti alussa, miesten suudellessa pyssyjään.

Laadun sen sijaan voi tiivistää yhteen sanaan ja se sana on “paska”. FPS-kohta sentään oli aika hieno, melkein kuin olisi katsellut kaverin pelaavan.