Kun firma saavuttaa käytännön tason monopoliaseman, tapahtuu yleensä kaksi asiaa: pienet kilpailijat ajetaan alas, minkä jälkeen ryhdytään sanelemaan yksipuolisesti tiukkoja ehtoja. Valitettavasti näyttää siltä, että Suomen elokuvateatterikenttää hallitseva Finnkino noudattaa tätä kehityskaarta masentavan uskollisesti.

Suomen Kuvalehdessä elokuvista blogaava Kalle Kinnunen on ottanut esille Finnkinon ajaman uudistuksen, josta julkisuudessa ei ole juuri puhuttu, mutta jolla voi olla vakavia seurauksia kotimaiselle ja eurooppalaiselle elokuvakulttuurille Suomessa.

Käyttöön oli tulossa virtual print fee (tästä eteenpäin vpf), ja se tulisi vaikuttamaan niin, että aina kun elokuvaa näytetään digikopiolta, levittäjän pitäisi maksaa amerikkalaiselle integraattorifirmalle satoja euroja per viikko.
[...]
Kärjistämättä amerikkalaiset studioelokuvat saavat taloudellisen etulyöntiaseman. Niiden esittäminen on vpf-sopimuksen alkamisesta lähtien edullisempaa kuin muiden elokuvien – suomalaisten elokuvien, eurooppalaisten elokuvien, kaiken muun.

- Kalle Kinnunen: Finnkinon ajama virtual print fee on elokuvalevittämisen uusi painajainen Suomessa

EDIT: Kinnunen on keskustellut Finnkinon kanssa aiheesta ja saanut siitä lisätietoja. Kannattaa lukea myös kirjoitus Elokuvalevityksen tulevaisuudesta: Finnkinon täsmennyksiä virtual print fee -asiaan, joka vastaa muutamaan kysymykseen – ja herättää muutaman lisäkysymyksen.

Tässä vaiheessa kannattaa siirtyä lukemaan Kinnusen ansiokas blogaus, joka selittää perinpohjin mistä järjestelmässä on kyse. Lyhyesti kuvio on kuitenkin seuraava: Finnkino on myymässä digitaaliprojektoreitaan amerikkalaiselle integraattorifirmalle, jotka ovat läheisessä kanssakäymisessä Hollywood-studioiden kanssa, tai ilmeisesti jopa niiden luomuksia. Tämän jälkeen jokaisesta digitaalisesti levittävän elokuvan esityksestä tulee maksaa viikottainen siivu integraattoriyritykselle. Nyt myydään siis niitä samoja projektoreita, joihin Suomen Elokuvasäätiö on kuluttanut pitkän pennin – pikaisella laskutoimituksella noin 145,000 € kesäkuun 2009 ja lokakuun 2010 välisenä aikana.

Mikä pahinta, Kinnusen mukaan tämä summa on salikohtainen, eikä se riipu istumapaikoista, joten samalla viivalla ovat suurimissa saleissa esitettävät Hollywood-tuotannot ja sadan hengen saleissa pyörivät indie-leffat. Mikä tämä summa on, sitä ei kukaan tiedä, sillä maksu perustuu salaiseen sopimukseen studioiden kanssa. Joka tapauksessa on aika uskottavaa, että studion omalla menestyselokuvalla tämä summa on pienempi kuin esimerkiksi paikallisilla leffoilla. Huhutaan, että ei-studioleffojen kohdalla lasku olisi puolet tai lähes tuplasti suurempi, jopa 600 euron kieppeillä. Se on aika tuhti summa, verroksiksi voi katsoa millaisia viikkosummia jenkkileffat vetävät.

Suomeksi: levittäjät joutuvat maksamaan kotimaisen/riippumattoman elokuvan esittämisestä mittavia korvauksia jenkkifirmoille, jotka ovat läheisesti yheydessä suuriin Hollywood-studioihin – ja pahimmillaan laskun poimii Suomen Elokuvasäätiö. Ei ole ihan totaalista foliopipoilua olettaa, että kyseessä on suurien jenkkistudioiden suhteellisen läpinäkyvä tapa rahastaa sillä, että yhä suurempi siivu eurooppalaisten teatterien ohjelmasta on paikallista tuotantoa – hyvänä esimerkkinä suomalaisen elokuvan ennätysvuosi 2010. Tämä johtaa siihen, että pienemmät paikalliset tuotannot sekä indie-elokuvien tarjonta joutuvat ahtaalle, ja niiden esittäminen voi mennä jopa persneton puolelle.

Mihin tämä johtaa? Siihen, että Suomessa ryhdytään tehtailemaan vain takuuvarmoja menestysleffoja (heihei, Miesten vuoro, Reindeerspotting ja vastaavat) – tai ehkä realistisemmin siihen, että Suomen Elokuvasäätiö ryhtyy maksamaan tämän salimaksun, joka on käytännössä suoraa tulonsiirtoa Suomen valtiolta jenkkifirmoille tai Hollywood-studioille. Noin muuten teattereissa on pelkkää 3D-Bayformersia, riippumatonta eurooppalaista elokuvaa on turha koettaa valkonkankaalta nähdä. Luultavasti lippujen hinnat nousevat ja leffateattereiden lipputulot notkahtavat – ja kaikesta syytetään epäilemättä jälleen piratismia, jonka varjolla on sitten kiva laittaa pari nuorta elinikäiseen velkavankeuteen. Kärjistettyä? Ei välttämättä niin paljon kuin luulisi.

Finnkino on suuri toimija, eikä sitä haluta suututtaa. Siitä huolimatta on pakko kysyä, haluaako Finnkino alkaa ihan oikeasti keulimaan kotimaiselle ja eurooppalaiselle elokuvatarjonnalle, joka kattaa kuitenkin 35-40 prosenttia teattereiden tuloista? Meneekö leffateattereilla todellakin niin hyvin, että Finnkinon kannattaa suututtaa leffaharrastajat, jotka jäävät kotiin oman HD-videotykkinsä ääreen?

Mitä leffafani voi tässä tilanteessa tehdä? No, Finnkinon sivuilta löytyvät yhteystiedot sekä palautelomake: http://www.finnkino.fi/feedback/ Toivottavasti yhtiö kuuntelee ja kunnioittaa asiakkaitaan sen verran, että harkitsee tätä päätöstä uudelleen, tai ainakin tekee aiheesta jonkinlaisen julkilausuman, jossa selitetään, miksi tämä muka on hyvä veto kotimaisen ja eurooppalaisen elokuvan ja elokuvateollisuuden, sekä leffafanien näkökulmasta.

Janos Honkonen

Tero Kaukomaa

Pekka Ollula

Jarmo Puskala

(English summary: The Finnish movie theater monopoly Finnkino is implementing the virtual print fee, which in practice means that every distributor has to pay Hollywood studios for showing Finnish, European and indie films in the cinemas via integrator companies. This has a very real chance of dropping a whole lot of non-Hollywood-blockbuster movies from movie theatre lineups.)